Ilmastonmuutoshysteria on tuhoava joukkoliike

Viimeaikaiset sähköpostivuodot englantilaisen East Anglian yliopiston ilmastontutkimuslaitoksen (CRU) henkilökunnan ja satojen tiedemiesten kirjeenvaihdosta on osoitus siitä, että totuudella ja rehellisellä keskustelulla ei ole ollut juurikaan sijaa ilmaston lämpenemiseen viittaavassa tutkimuksessa ja sitä ympäröineessä julkisessa hysteriassa.

Paljastuksesta tekee erittäin merkittävän se, että Philip Jonesin johtama tutkijoiden ryhmä on ollut hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n toiminnan keskeisin vaikuttaja. CRU:n ja muiden ilmasto-tieteilijöiden kirjeenvaihdosta paljastui useita yrityksiä peitellä ilmaston kylmenemistä tukevia tieteellisiä faktoja. Kevin Trenberth, joka oli IPCC:n vuosien 2001 ja 2007 Ilmastonmuutos-raportin keskeinen laatija, kirjoitti johtaville tiedemiehille sähköpostin, jossa hän päivitteli ilmaston lämpenemistä: ” Ilmasto ei lämpene tällä hetkellä ja se on irvokas tosiasia”. Eräässä tutkijoiden välisessä viestiketjussa pohdittiin miten lämpenemiseen skeptisesti suhtautuvat artikkelit voitaisiin pitää poissa tiedelehdistä.

IPCC:n neljännen vuosiarvioinnin (2007) kirjoittaja Eduardo Zorita on vakuuttunut, että Philip Jones ja kaksi muuta tunnettua ilmastotieteilijää Michael Mann (Earth System Science Centre) ja Stefan Rahmstorf (Potsdamin yliopisto) tulee pitää erossa IPCC:n toiminnasta. Zoritan mukaan näiden tutkijoiden uskottavuus on mennyttä: ”Tämän hetkinen tilanne on se, että ilmaston lämpenemiseen epäilevästi suhtautuvia tiedemiehiä pelotellaan ja kiristetään… Minullakin oli ’ilo’ kokea tämä”.

Mikä saa tieteen nimeen vannovat arvostetut tutkijat uhkailemaan toisinajattelijoita ja miksi ilmaston mahdollisesta kylmenemisestä halutaan vaieta?

Amerikkalainen filosofi Eric Hoffer julkaisi vuonna 1951 teoksen Tosiuskovainen: ajatuksia joukkoliikkeiden luonteesta. Hofferin esittämät huomiot joukkoliikkeiden luonteesta voidaan siirtää suoraan nykyhetkeen. Hoffer kuvaa tosiuskovaista seuraavasti: ”Hän ei epäile tai ihmettele…aktiivinen joukkoliike hylkää ajatuksen nykyhetkestä ja keskittyy tulevaan, se vihaa yksilöllisyyttä ja painottaa kuria ja yhteisen mielipiteen merkitystä”.

Teoksen merkittävin ja ajankohtaisin huomio onkin tämä: ”Joukkoliikkeeseen liittyessään ihminen menettää yksilöllisyytensä ja kyvyn ajatella itsenäisesti. Samalla hän löytää uuden ”vapauden”, joka tarjoaa mahdollisuuden vihata, pelotella ja petkuttaa ilman pienintäkään häpeäntunnetta”.

Kuten muun muassa englantilaisen Channel 4 esittämä dokumentti ”The Great Global Warming Swindle” osoitti, ihmisen osuutta ilmaston lämpenemiseen epäilevät tiedemiehet leimataan usein harhaoppisiksi.

Hyvä esimerkki tästä on amerikkalaisen FOX -kanavan äskettäin (25.11) esittämä keskusteluohjelma, jossa brittiläinen juontaja Stuart Varney haastatteli amerikkalaista näyttelijää ja ympäristöliikkeen kansikuvapoika Ed Begleyta. Kohteliaasti ja varovaisesti epäilyksiään ilmaissut haastattelija tyrmistyi, kun ilmastonmuutoksesta puhuttaessa Begley ei suostunutkaan vastaamaan kysymyksiin, vaan raivosi, että ihmisten tulee usko ainoastaan niitä, joiden nimen perässä on kirjainyhdistelmä Ph.D.

Mistä viha ja ärtymys kertovat ja miksi ilmastonmuutosta ympäröivä keskustelu ei ole avointa?

Financial Times -lehden kolumnisti Peter Kay kirjoitti vuonna 2007 kolumnin otsikolla ”Ympäristöliikettä tulee kohdella uskontona” (Financial Times 9.1.2007). Kirjoituksessaan Kay vertaa ympäristöliikkeen luonnetta aikamme muihin suuriin uskontoihin ja aatteisiin: ”Kristityt odottavat Jeesuksen toista tulemista, marxistit odottavat kapitalismin romahdusta ja molemmat ovat uskossaan vankkumattomia. Ympäristöliike toimii saman idean turvin: hiilidioksidipäästöt ja teollistuminen ovat ihmisen tekemiä syntejä ja ennustavat tulevaa katastrofia”. Toisin sanoen ympäristöliikkeen ideologiseen ytimeen ei voi vaikuttaa tieteen keinoin.

Kayn mukaan tuulivoimaloiden ja työpaikoille pyöräilyn ei ole tarkoitus tarjota käytännön keinoja lämpenemisen hidastamiseen, vaan vahvistaa ilmastouskovaisten aatemaailman oikeutus: ”Jokainen ideologia tarvitsee rituaaleja, jotka vahvistavat kyseisen ideologian seuraajien uskon”. Ilmastouskovaisten järkähtämättömyys ja ylenpalttinen tunteellisuus saattavatkin olla juuri niitä tekijöitä, jotka ovat saaneet monet epäilemään tämän ”tiedeyhteisön” johtopäätöksiä.

Voiko olla niin, että ihmisen sisäinen halu uskoa johonkin selittää, miksi monia tieteen nimissä toimivia ihmisiä ei kiinnosta keskustelu ilmastonmuutoksen lukuisista avoimista kysymyksistä?

Viimeaikaiset paljastukset osoittavat, että ilmastonmuutoshysteerikkoja tulee kohdella uskovaisina, ei totuuden sanansaattajina. Miten muuten on selitettävissä heidän vihaiset reaktionsa hyvin perusteltuihin epäilyihin, joiden mukaan ilmaston lämpeneminen ei ehkä olekaan ihmisen syytä?

Elina Grundström ja Islam

Vihreän Langan päätoimittaja Elina Grundström on jälleen vauhdissa.

Pääkirjoituksessaan (Vihreä Lanka 9.10.2009) Grundström ylistää Islamia ja toivoo, että ”kaunaiset suomalaiset” oppisivat Islamiin kuuluvasta sovinnonteosta, joka kuuluu paastopyhää edeltävään aikaan.

Grundström perustaa käsityksensä Islamista – ja ilmeisesti Indonesiasta – muutamaan muslimituttavaan sekä paastojuhlaan. Kokemuksiinsa nojaten Grundström ihmettelee sitä, miksi suomalaiset mielipidevaikuttajat ovat lähteneet ”esittämään kielteisiä yleistyksiä ja uhkakuvia Islaminuskosta”.

Vaikka Indonesia on muihin islaminuskoisiin maihin verrattuna suvaitsevainen, täytyy muistaa, että maa on viime vuosina kulkenut kohti ääri-islamilaisuutta.

Australialaisen Roy Morgan –tutkimuskeskuksen vuonna 2008 julkaiseman mielipidekyselyn mukaan 52 prosenttia indonesialaisista tukee islamilaista Sharia-lakia maallisen lain sijaan ja 40 prosenttia vastaajista on sitä mieltä, että käsien katkominen olisi sovelias rangaistus varkaudesta.

Grundströmin mukaan ”Islam on hieno uskonto, suunnilleen yhtä hyvä kuin kristinusko…. Tuntemani muslimiaktivistit eivät uhkaa länsimaita, vaan yrittävät ratkaista oman maansa köyhyys- ja ympäristöongelmia. Muslimituttavieni käsitys naisten asemasta on lähempänä omaani kuin lestadiolaisten.”

Herää kysymys, miksi Grundström vertaa muslimien tapaa kohdella naisia juuri lestadiolaisten vastaavaan. Vertauksena Grundströmin tulisi käyttää yleistä länsimaista normia, koska suomalainen käsitys sukupuolten tasa-arvosta perustuu länsimaiseen naiskäsitykseen.

Grundströmin mukaan Islam on hieno uskonto, koska hänen tapaamansa muslimiaktivistit muistuttavat ”vihreyttä ja pohjoismaalaista sosiaalidemokratiaa”.

Vihreä Lanka –lehden lukijana olisin kiinnostunut kuulemaan, mitä mieltä Grundström on indonesialaisten islamistien naiskäsityksestä.

Hän olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa kolumninsa otsikolla ”Islam on huono uskonto”, jos hän Indonesian–vierailunsa aikana olisi tutustunut islamisteihin tai todistanut naisen ympärileikkausseremonian.

Henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvien havaintojen käyttämisessä piilee vaara.

Miljardin ihmisen tunnustamaa uskontoa ei voida arvioida ainoastaan omiin – hyviin tai huonoihin – pakostikin rajallisiin kokemuksiin nojaten, vaan viileästi punniten ja tutkien kokonaisuutta.

Grundström syyttää suomalaisia päätoimittajia islamin mustamaalaamisesta, mutta eikö juuri islaminuskoon liittyvien mahdollisten uhkakuvien pohtiminen ole suomalaisen älymystön tehtävä?

Grundströmin syytös on erityisen outo, kun otetaan huomioon Vihreä Lanka -lehdessä julkaistu piirros, jossa daavidintähti rinnastettiin hakaristiin. Eikö juutalaisuuden symbolin vertaaminen natsitunnukseen ole kielteinen yleistys tai uhkakuvan luominen juutalaisuudesta?

Grundström näyttää pitävän juutalaisaiheisista vertauksista, sillä hänen mielestään suomalaisessa, islamia käsittelevässä keskustelussa on Kristalliyötä edeltävien aikojen piirteitä.

Kristalliyön seurauksena 30 000 juutalaista vietiin keskitysleireihin, 270 synagogaa ja 7000 kotia ja liikettä tuhottiin.

Haluaisinkin tietää, millä tavoin Suomessa käytävä keskustelu islaminuskosta on rinnastettavissa natsi-Saksan kauhuihin? Käsittääkseni vapaassa Suomessa käytävä avoin ja kriittinen keskustelu on kovin kaukana ”kristalliyön kaiusta”. Niin kaukana, että tämän vertauksen tekeminen kyseenalaistaa sen tekijän arviointikyvyn.

Elina Grundström näyttää olevan vakuuttunut siitä, että vuoden 1938 kaltainen toisinto on mahdollinen Suomessa, koska Timo Vihavainen ja muut suomalaiset mielipidevaikuttajat rohkenevat pohtia Islamin vaikutusta Eurooppalaiseen yhteiskuntaan.

Suosittelen Grundströmiä perehtymään Kristalliyön tapahtumiin ja harkitsemaan väitettään uudelleen.

Kirjoitus on vastaus Vihreä Lanka -lehden päätoimittaja Elina Grundströmin kolumniin Islam on hieno uskonto

Obama ja Netanjahu törmäyskurssilla osa II

Kirjoitin 14. huhtikuuta tässä blogissa kirjoituksen otsikolla ”Obama ja Netanjahu törmäyskurssilla?”. Barack Obama ja Benjamin Netanjahu olivat tuolloin maidensa vastavalittuja johtajia. Obama ja Netanjahu ovat edelleen äänestäjiltä saamiensa mandaattien alkutaipaleella, mutta viimeisen neljän kuukauden tapahtumat ovat vahvistaneet otsikon asettaman kysymyksen todeksi. Viime ajat ovat osoittaneet, että säröjä on alkanut muodostua Israelin ja Yhdysvaltojen väliseen suhteeseen, joka Bush nuoremman aikakaudella oli järkkymätön. On muistettava, että Israel ja Yhdysvallat ovat liittolaisia, joiden historiallista sidettä kaksi lyhyen aikaa virassaan toimivaa poliitikkoa eivät pysty kokonaan rikkomaan, vaikka he voivatkin vahingoittaa suhdetta syvästi.

Obama on ottanut Israelin silmätikukseen monella tavalla. Tärkeässä linjanvetopuheessaan Kairossa Obama toisti Yhdysvaltojen ja Israelin suhteen olevan vankkumaton, mutta nosti siirtokunnat yhdeksi suurimmista syistä sille, miksi Lähi-idässä ei ole rauhaa. Siirtokuntien vastustaminen on näkemys, jonka myös aikaisemmat presidentit ovat hyväksyneet. Obaman suhtautumisesta poikkeuksellisen tekee se, että hänen mukaansa kehitystä rauhanneuvotteluissa ei voi tapahtua ennen kuin kysymys siirtokunnista on ratkaistu.

Tämä on armoton näkemys, joka ei saa osakseen ymmärrystä Jerusalemissa.

Netanjahu on useaan otteeseen todennut, että siirtokunnat eivät ole oleellinen osa rauhanneuvotteluja ja niiden laajentaminen – luonnolliseen kasvuun vedoten – on välttämätöntä. Netanjahun mukaan todellinen este rauhalle on sekä Gazassa, että länsirannalla vapaasti vellova juutalaisviha.

Israelin ja Yhdysvaltojen suhteiden viilentyminen ei näy ainoastaan poliittisissa piireissä. Jerusalem Postin tuottaman viimeisimmän mielipidekyselyn mukaan ainoastaan kuusi prosenttia israelilaisista kokee Obaman olevan Israel-myönteinen, kun taas viisikymmentä prosenttia vastanneista kokee presidentin olevan palestiinalaismyönteinen. Nämä ovat paljastavia lukuja kun ottaa huomioon sen, että Israel oli ainoa maailman valtioista, jossa George W.Bush sai myönteisen arvosanan väestön mielipidettä mitatessa.

Obaman poliittiset linjaukset eivät ole ainoa asia, joka häiritsee israelilaisia, vaan tämän lisäksi ongelmaksi koetaan Obaman ylimielinen asenne Israelia kohtaan. Vasemmistolaisen Haaretz -lehden päätoimittaja Aluf Bennin mukaan Obaman puhe Kairossa ja sitä välittömästi seurannut vierailu Buchenwaldin keskitysleirillä olivat osoitus siitä, että Obama ei ole kiinnostunut puhumaan israelilaisille suoraan ja rehellisesti. Obama puhuu Israelista, mutta ei Israelille.

New York Timesissä 27. heinäkuuta ilmestynyt Aluf Bennin kirjoitus heijastaa Israelissa vallalla olevaa näkemystä, jonka mukaan Obama näkee Israelin ainoastaan osana suurempaa ongelmaa, eikä auttavana tekijänä tai tasavertaisena kumppanina.

Obaman aggressiivinen hyökkäys Netanjahua vastaan, kovaääninen siirtokuntien vastustaminen sekä kädenojennukset arabeille ovat saaneet israelilaiset entistä epäluuloisemmaksi nuorta presidenttiä kohtaan.

Näyttää siltä, että Obaman aikomus parantaa suhteita Arabimaiden kanssa painaa vaakakupissa enemmän, kuin suhteiden vaaliminen Israelin kanssa.

On epätodennäköistä, että maiden välille muodostuu pysyvä kuilu, mutta Israelin Obamalta saama kohtelu on johtanut siihen, että Israelin ja Yhdysvaltojen suhde on lyhyessä ajassa viilentynyt huomattavasti.

Iranin epätodennäköinen vallankumous

Ihmiset ovat kerääntyneet kuluneella viikolla Teheranin kaduille protestoimaan kokemaansa vääryyttä ja näyttämään shiiapapistolle ja lahjonnan ryvettämille valtaapitäville, että muutoksen ajat ovat edessä.

Iranin presidenttivaalien jälkeiset mielenosoitukset on nähty osoituksena Irania kolmekymmentä vuotta hallinneen shiiapapiston murenevasta vallasta. Näyttää siltä, että vaalitulos perustuu vilppiin, ja näin ollen nykyinen presidentti Mahmud Ahmadinejad olisi todellisen äänestystuloksen selvittyä syösty vallasta.

Vaikka vaalit olisivat olleet vilpittömät – minkä mielenosoittajat hanakasti kieltävät – niiden tuloksen ei voida olettaa heijastavan todellista kansalaismielipidettä. Vastalauseena totalitarismia vastaan monet Iranin nuoresta ja koulutetusta väestöstä jättivät kokonaan äänestämättä. Nyt näyttää siltä, että äänet tullaan tietyillä alueilla laskemaan uudelleen. On kuitenkin epätodennäköistä, että Iranin korkein uskonnollinen johtaja ja tosiasiallinen valtion päämies Ajatollah Ali Khamenei tulee sallimaan Ahmadinejadin tappion.

Epätodennäköistä on myös se, että nämä ihmisjoukot pystyisivät uuteen vallankumoukseen, varsinkin jos Länsi ei ole valmis tukemaan todellista muutosta. Toistaiseksi näyttää siltä, että ainakaan Yhdysvallat ei ole halukas sotilaallisiin toimiin. Toisaalta, kuten Obama viisaasti totesi, nyt ei tule hätiköidä, koska Mir Hossein Musavin ja Mahmud Ahmadinejadin välillä ei ole juurikaan eroa. Musavi on uudistusmielisten ehdokas, mutta silti ääri-islamilaisen koulukunnan edustaja.

Khamenei näkee Musavin ja entisen presidentin Akhbar Hashemi Rafsanjanin edustamien voimien uhkaavan hänen valta-asemaansa. Khamenei uskoo, että Rafsanjani ja Musavi ovat CIA:n ja Britannian tiedustelupalvelu MI6:den liittolaisia, joiden tavoite on Iranin saattaminen Yhdysvaltojen vaikutusvallan piiriin.

Lontoossa asuvan iranilaisen ystäväni mukaan Iranin valtaapitävät mullahit ovat vainoharhaisuudessaan verrattavissa jopa Staliniin ja valmiita puolustamaan asemaansa kauhistuttavin keinoin. Ahmadinejad on aivan kuin Ali Khamenein kopio, jolla on vähemmän valtaa, mutta joka on silti vaarallinen. Ahmadinejad on Khamenein sylissä istuva sätkynukke, joka toimii hallitsijan äänitorvena. Nämä kaksi edustavat kaikkea sitä, mitä Iranin vapaamielinen nuoriso vastustaa.

Olettakaamme, että Khamenei ja Ahmadinejad säilyvät vallassa nykyisen kriisin yli. Tällöin voidaan kysyä, miltä Iran tulee näyttämään lähitulevaisuudessa, kun opposition on vaalien seurauksena entistä voimakkaampi ja rohkeampi. Tapahtumat tulevat todennäköisesti noudattamaan yhtä kolmesta seuraavasta vaihtoehdosta:

1. Ali Khamenei sätkynukkeineen suostuu jakamaan vallan Musavin ja Rafsanjanin kanssa. Tämä tarkoittaisi sitä, että Iranin kaduilla marssivat ihmisjoukot tulisivat petetyksi, aivan kuten vuoden 1979 vallankumouksen aikaan. Silloin Ali Khamenei houkutteli marxilaiset, liberaalit ja monet maallista Irania tavoittelevat ryhmittymät tuekseen. Vallankumouksen jälkeen näiden ryhmien edustajat vangittiin, tapettiin tai karkotettiin. Musavin mahdollinen päätös liittoutua vanhoillisten kanssa olisi osoitus siitä, että mikään ei ole muuttunut Iranissa, vaan puhdas valta ja sen tavoitteleminen ovat etusijalla.

2. Rafsanjani, Kurabi ja Musavi eivät pääse yhteisymmärrykseen Khamenein kanssa, ja tästä seuraa, että Obaman johtamat kriittiset äänet tyytyvät tukemaan Khameneita ja Ahmadinejadia sillä ehdolla, että Iran kansalliskaartinsa avulla lopettaa yhdysvaltalaisten sotilaiden tappamisen Irakissa. Iranin on myös lopetettava ydinohjelmansa ja Israelia vastustavien ryhmien tukeminen. Tämän tulevaisuudennäkymän mukaan uudistusmieliset kuten Musavi häviävät ja pakenevat Eurooppaan. Todellinen häviäjä on Iranin kansa, joka joutuu täysin mullahien armoille.

3. Uudistusmieliset Rafsanjanin ja Musavin johdolla eivät löydä yhteistä säveltä ja Yhdysvaltojen johtama Länsi aloittaa muutosta vaativien ihmisjoukkojen ja todellisen opposition tukemisen. Tämä saattaa johtaa aitoon muutokseen, varsinkin jos ulkomailta saatu apu saavuttaa vapautta janoavat ihmisjoukot.

Sekä vanhoilliset että näennäistä muutosta ajavat Musavin liittolaiset voidaan nähdä vallasta kilpailevina mafiajoukkioina. Molemmat ovat valmiita juonittelemaan saavuttaakseen nuoren ja tunteikkaan väestönosan tuen. Maailman korruptoitunein valtio on tilanteessa, jossa sen hallitsemisesta kilpailevat kaksi ryhmittymää, jotka vähät välittävät niistä äänistä, jotka vaativat muutosta. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että liberaaleilla ei ole poliittista vaikutusvaltaa. Nuori väestönosa, joka pyrkii näyttämään maailmalle, mitä todellisuus Iranissa on, on pakotettu turvautumaan internetin sosiaalisiin medioihin ja blogikirjoitteluun, joihin se laittaa toivonsa paremmasta huomisesta.

Obaman puhe Kairossa – idealismin loppu?

Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama näyttää olevan halukas pitämään jo vaalikampanjassaan esittämänsä lupauksen siitä, että muutoksen ajat ovat edessä.

Tätä kirjoittaessa vaikuttaa siltä, että Obaman huominen puhe tulee olemaan osoitus selkeästä suunnanmuutoksesta Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa: Obaman poliittiseen realismiin pohjautuva ulkopolitiikka on ottamassa voiton George W. Bushin aikaisesta uuskonservatiivisesta idealismista.

Vuonna 2005 silloinen ulkoministeri Condoleeza Rice julisti, että ”vuosikymmenien ajan Yhdysvallat on asettanut tasapainon tukemisen demokratian tukemisen edelle – nyt on aika tehdä toisin”.

Ricen lausahdus kuvaa sitä suhtautumistapaa, jonka ohjaamana George W. Bushin hallinto aloitti sodan Saddam Husseinin Irakia sekä Talibanin hallitsemaa Afganistania vastaan. Tulos on ollut se, että sisällissotien repimät maat ovat ottaneet merkittäviä askeleita kohti demokratiaa. Näiden kahden maan demokratia on toki uhattuna, mutta ne ovat silti vastuullisempia ja moraalisempia toimijoita kuin Saddamin Irak tai Talibanin hallitsema Afganistan.

Obama puolestaan vaikuttaa sivuuttaneen ihmisoikeuskysymykset - kuten poliittiset vainot ja naisten oikeudet - poliittisen realismin ja käytännöllisyyden nimissä. Obaman ja Bushin selkein maailmankatsomuksellinen ero näyttää olevan se, että Obama näkee maailman sellaisena kuin se on, ja Bush näkee maailman sellaisena kuin se voisi olla.

Obama näyttää tyytyvän muslimien yleisen mielipiteen tyynnyttelemiseen. On ymmärrettävää, että vastavalittu presidentti haluaa tehdä selkeän pesäeron edeltäjäänsä, mutta demokraattisista periaatteista tinkimisen luulisi aiheuttavan Yhdysvalloille enemmän haittaa kuin hyötyä.

Yhdysvaltojen vetovoima perustuu sen edustamien vapauden arvojen yleismaailmallisuuteen ja tyrannian vastustamiseen. Tuoreen hallituksen elehdinnät ovat merkki siitä, että Yhdysvaltojen poliittinen järkähtämättömyys on katoamassa.

Ulkoministeri Hillary Clinton on todennut, että ihmisoikeuskysymysten ei tule estää Yhdysvaltojen lähentymistä Kiinan kanssa. Näyttää siltä, että Obama neuvonantajineen on valmis luopumaan ihmisoikeuskysymyksistä myös arabivaltioiden kohdalla.

Kairo on arabimaailman merkittävimpiä keskuksia. Kairo on myös ihmisoikeuksia rikkovan ja totalitaariseen hallintomuotoon perustuvan maan pääkaupunki. Sen sijaan, että Obama valitsi Kairon puheen pitopaikaksi, hänen olisi kannattanut valita Bagdad. Bagdad on innoittava esimerkki niille muslimeille, jotka haluavat elää vapaassa, mutta epätäydellisessä demokratiassa.

Obaman tammikuun 20. päivän virkaanastujaispuhe antoi luvan odottaa parempaa.

”Niiden johtajien, jotka pysyvät vallan kahvassa lahjonnan, valheiden ja poliittisten vainojen avulla, tulisi ymmärtää, että he ovat historian väärällä puolella”, Obama jyrisi tuolloin.

Kysymys kuuluukin: mitä tapahtui puheille vapauden ja demokratian tärkeydestä, kun keskeisen linjapuheen pitopaikaksi on valittu Egypti?

Muutoksen tuominen arabimaihin on vaikeaa ja vaatii puheiden sijaan toimia. Obaman liennyttelevät puheet Irania kohtaan ovat näpäytys niitä muslimeja kohtaan, jotka toivovat vapautta ja demokratiaa arabimaihin.

Kumarrukset ja kädenojennukset saattavat parantaa Yhdysvaltojen suosiota mielipidemittauksissa, mutta sen maine rohkeana toimijana ja vapauden puolustajana on uhattuna.

Yhdysvaltojen uskonnollisuudesta

Uskonnollisuus nähdään usein Yhdysvaltoja uhkaavana tekijänä. Monet ovat sitä mieltä, että amerikkalaisten uskonnollisuus on aikaamme sopimatonta. Historia antaa kuitenkin viitteitä siitä, että uskonnollisuus on oleellinen osa Yhdysvaltojen menestystarinaa

Eri uskontojen puhemiehinä toimivat poliittiset etujärjestöt nähdään kehitystä ja demokratiaa jarruttavina tekijöinä. Uskonnon vaikutusta arvostelevat tahot näkevät esimerkiksi kantasolutukimusta vastustavien ryhmien olevan varoittava esimerkki siitä, että uskontoa ja politiikkaa ei tule sekoittaa keskenään.

Mutta onko Yhdysvaltojen uskonnollisuus valitettavaa, vai onko vankka uskonnollisuus voimavara, jonka katoamista vastaan on taisteltava?

Valtion ja uskonnon välinen suhde on virallisesti katsoen voimakkaampi esimerkiksi Suomessa, koska valtiota ei ole erotettu kirkosta. Yhdysvalloissa teokratian piirteitä on huomattavasti vähemmän: valtio ja sen instituutiot ovat maallisia, mutta maa ja sen ihmiset ovat uskonnollisia.

Uskonnollisuus Yhdysvalloissa on ollut positiivinen voima. Republikaanisen puolueen panivat alulle uskovaiset kristityt, jotka olivat päätekijä sille, että orjuus lakkautettiin. 1900- luvun alun laman aikaan uskovaiset amerikkalaiset auttoivat miljoonia kotinsa menettäneitä ja nälänhädästä kärsiviä amerikkalaisia. Yhdysvaltojen historian merkittävin kansalaisvapaustaistelija Martin Luther King oli ammatiltaan pappi.

Amerikkalainen uskonnollisuus on voimavara myös sen vuoksi, että juutalais-kristilliseen arvomaailmaan pohjautuva käsitys arvoista antaa esimerkiksi muslimeille paremmat lähtökohdat maassa elämiseen. Yhdysvaltojen muslimivähemmistö onkin muihin länsimaihin verrattuna selkeästi menestyksekkäin.

Englantilainen filosofi Edmund Burke sanoi puheessaan Englannin parlamentille vuonna 1775, että amerikkalaiset protestantit ovat merkittävin uhka brittiläiselle kolonialismille. Burken mukaan protestantit olivat kaikkein haasteellisin ryhmä hallita, koska uskonnollisuuden synnyttämä vapauden tunne oli niin voimakas.

Monet uskovaiset ja ei-uskovaiset konservatiivit ovat sitä mieltä, että juutalais-kristillisten arvojen on toimittava tekojamme ohjaavana voimana. Yhdysvaltalainen teologi, Richard John Neuhaus totesi aikanaan, että ”politiikka on kulttuurin toiminto, kulttuurin sydämessä on moraalisuus ja moraalisuuden sydämessä on uskonto”.

Amerikkalaiset näkevät vapauden ja demokratian olevan pyhiä asioita, jotka ovat osa juutalais-kristillistä perinnettä. Ranskalainen Alexis de Tocqueville huomioi tämän vieraillessaan nuoressa valtiossa 1830- luvulla:” Amerikkalaiset yhdistävät ajatuksen vapaudesta ja kristinuskosta niin intiimillä tavalla, että on mahdotonta vakuuttaa heidät uskomaan toisin”. Tocquevillen mukaan ne, jotka kritisoivat Yhdysvaltoja liiasta uskonnollisuudesta eivät ole eläessään nähneet vapaata tai uskonnollista maata.

Se, että jotkut amerikkalaiset järjestöt vastustavat kantasolujen tutkimusta ei ole oleellista, kun uskonnon ja uskonnollisuuden vaikutusta Amerikan yhteiskuntaan tarkastellaan. Historiallisesti katsoen uskonnollisuus on ollut se voima, joka on muovannut Yhdysvalloista poikkeuksellisen menestyksekkään maan.

Hamas ja demokratia

Suomen johtavien ulkopolitiikan tekijöiden mukaan palestiinalaisjärjestö Hamasin kanssa on neuvoteltava. Martti Ahtisaari perustelee tämän näkemyksen sillä, että Gazassa järjestettiin kansanvaalit tammikuussa 2006. Ahtisaaren johtaman CMI:n neuvonantaja Heidi Huuhtanen kirjoitti, että ”Hamasille on annettava mahdollisuus osallistua rauhanprosessiin” (HS 10.1.2009). Myös Suomen entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja yhtyy Ahtisaaren käsitykseen siitä, että Hamasin boikotoiminen on ”vaarallista ja turhaa” (www.tuomioja.org 15.4).

Entä jos Hamas ei halua osallistua rauhanprosessiin?

Egyptiläisen muslimiveljeskunnan haarajärjestö ja edesmenneen islamisti Said Qutubin opeille tunnollinen Hamas ei yksinkertaisesti voi hyväksyä juutalaisen valtion oikeutta olemassaoloon. Hamas voi toki solmia väliaikaisen rauhan Israelin kanssa, mutta tämä ei ole kummankaan osapuolen etujen mukaista. Mahdollinen rauhanaika paljastaisi Hamasin kyvyttömyyden vastata Gazan väestön ongelmiin ja Israel ei puolestaan ole kiinnostunut tarjoamaan Hamasille väliaikaisrauhan tarjoamaa mahdollisuutta kehittää sodankäyntimenetelmiään.

Israel ei tukenut vapaita vaaleja Gazassa, sillä maan poliittinen johto oli tietoinen siitä mitä vapaat vaalit Lähi-idässä tarkoittavat. Jos vapaat vaalit järjestettäisiin Gazan tapaan Egyptissä, Jordaniassa ja Syyriassa, niin todennäköinen lopputulos olisi ääri-islamilainen hallintomalli. Sanomattakin on selvää, että Israelin Egyptiltä ja Jordanialta saama tuki terrorismin vastaisessa taistelussa vaikeutuisi huomattavasti.

Yhdysvaltojen ja EU:n hyvää tarkoittavat demokratiaintoilut olivat yllättävä lahja Hamasille ja Muslimiveljeskunnalle ympäri islamilaisen maailman. Lännen edustajat antoivat ymmärtää, että Gazassa järjestetyt vaalit olisivat ehto Hamasin tunnustamiselle. Yhdysvallat ja EU etunenässä olivat pahaa aavistamattaan antaneet siunauksen ääri-islamilaiselle maailmakatsomukselle.

Mikä sitten on demokraattisen prosessin merkitys, jos se tuo valtaan ideologian, jonka perusajatus on demokratiaa vastustava?

Euroopan Unioni asetti Jörg Haiderin johtaman äärioikeistolaisen FPÖ -puolueen boikottiin sen vaalivoiton jälkeen vuonna 2001. Puolue voitti vapaat vaalit, mutta sen ulkomaalaisvastainen toiminta nähtiin eurooppalaisten arvojen ja demokratian vastaisena.

Lähi-idän poliittista kehitystä tarkasteltaessa demokratian ja yleismaailmallisten arvojen nimeen vannovat tahot ovat vaikean paikan edessä: tukea autoritäärisiä, mutta länsimielisiä hallitsijoita vai demokratiaa, joka käytännössä tarkoittaisi ääri-islamilaisten ja lännenvastaisten ainesten valtaantuloa.

Hamasin hallitsema Gaza tulisi ehkä nähdä varoittavana esimerkkinä.

Hamas ei ole edelleenkään osoittanut merkkejä muutoksesta, vaikka sen asema Gazassa on tukala. Vaikuttaakin siltä, että kyseessä on järjestö, joka Tel Avivin yliopiston psykologian professori Carlo Strengerin mukaan on valmis asettamaan uskonnollisen ideologian kansalaistensa hyvinvoinnin edelle.

Vaalit tammikuussa 2006 voittaneelle Hamasille tarjoutui mahdollisuus parantaa Gazan väestön elinolosuhteita, mutta sen sijaan se päätti keskittää voimansa Israelin vastaiseen taisteluun.

Kysymys kuuluukin: onko demokraattista kehitystä tuettava aina ja kaikissa olosuhteissa vai tuleeko hyvän hallinnon mallia tukea ensisijaisesti, vaikka se tapahtuisi ajoittain demokratian kustannuksella?

Israel 61 vuotta

Käynnissä oleva ajanjakso on Israelille äärimmäisen surun ja äärimäisen ilon aikaa. Itsenäisyyspäivänä 29.4 ihmiset kerääntyivät puistoihin, rannoille ja kävelykaduille juhlistamaan maansa 61. syntymäpäivää. Kuten Israelin vivahteikkaalle historialle on tyypillistä, ilon päivää edelsi kaatuneiden muistopäivä Jom Hazikaron, jolloin väkijoukot kerääntyivät aukioille muistamaan lukuisissa sodissa kaatuneita sotilaita ja terrori-iskuissa kuolleita kansalaisia. Kaatuneiden muistopäivää puolestaan edelsi kuuden miljoonan juutalaisen joukkotuhon muistopäivä, Jom Hashoa, joka muistuttaa israelilaisia juutalaisvaltion olemassaolon tärkeydestä.

Surun ja ilon kevät kertoo Israelin syntyhistorian vaiheista. Vuoden 1948 itsenäistymiseen huipentui kehitys, joka sai alkunsa vuosikymmeniä aikaisemmin kun joukko Euroopasta tulleita uudisraivaajia päätti ottaa tehtäväkseen muuttaa suot ja pellot hedelmällisiksi viljelysmaiksi osana unelmaa nykyaikaisesta ja demokraattisesta Israelista. Juutalaiset uudisraivaajat perustivat pieniä kyliä ja yhteisöjä eli kibbutseja, jotka toimivat omavaraisina ja erinomaisesti puolustettavissa olevina linnakkeina.

Juutalaisvainoista selvinneet uudisraivaajat olivat usein kouluttamattomia, mutta idealistisia ja määrätietoisia. He onnistuivat luomaan vahvan perustan, joka on mahdollistanut sen, että karusta maatilkusta on vuosien saatossa muodostunut 7,4 miljoonan asukkaan ja 20 000 neliökilometrin kokoinen nykyaikainen demokratia.

Viimeisimmän YK:n inhimillistä kehitystä mittaavan raportin mukaan Israel sijoittuu kärkipäähän vaurautta, vapautta ja kehitystä mitattaessa. Elinajanodotetta mittaavan selvityksen mukaan Israel sijoittuu maailmassa kahdeksanneksi, ollen näin esimerkiksi Yhdysvaltoja edellä. Yleistä kehitystä mittaavan selvityksen mukaan Israel on sijalla 24 - jättäen näin ollen taakseen muut alueen maat.

Diplomatian rintamalla Israelin onnistui solmia rauha vanhojen verivihollistensa Egyptin ja Jordanian kanssa. Nämä kaksi rauhansopimusta ovat poikineet ennennäkemättömiä taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia Israelin ja sen kahden rajanaapurin välille. Vaikka Egyptin ja Jordanian väestöjen parissa Israeliin suhtautuminen on pahimmillaan vihamielistä ja parhaimmillaan välinpitämätöntä, on näiden kolmen maan välille kehittynyt läheinen yhteistyö terrorismin ja ääri-islamilaisuuden vastaisessa taistelussa.

Vaikka Israel on saavuttanut merkittäviä asioita tieteen ja talouden aloilla, sen asema maailmassa määräytyy edelleen rauhanprosessin kautta. Poliittisten ja taloudellisten suhteiden kehittyminen EU:n ja Israelin välillä on suoraan liitoksissa Israelin ja palestiinalaisten välisten neuvottelujen edistymiselle.

Huolimatta Israelia kohtaavista haasteista maan tähänastisia saavutuksia voidaan pitää huikeina. Israelilaiset ovat osoittaneet kykynsä selviytyä poikkeuksellisen hyvin vihamielisessä ja arvaamattomassa ympäristössä.

Obama ja Netanjahu törmäyskurssilla?

Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama ja Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu ovat maidensa vastavalittuja johtajia, joiden näkemyksissä on merkittäviä eroja. Nämä erot saattavat jopa vaarantaa maiden vuosikymmeniä jatkuneen läheisen suhteen.

Yhdysvallat ja Israel näkevät Iranin muodostaman uhan eri tavoin. Obaman maaliskuinen videoviesti Iranin johdolle paljastaa kahden johtajan maailmankatsomukselliset erot. Netanjahu suhtautuu Iranin presidentti Ahmedinejadin puheisiin Israelin valtion tuhoamisesta tosissaan, kun taas Obama videoviestissään vaikuttaa epävarmalta Irania hallitsevien mullahien todellisista pyrkimyksistä. Obama ei vaatinut suoraan ja päättäväisesti Irania lopettamaan ydinaseohjelmansa, kun taas Netanjahu ei ole missään olosuhteissa valmis sallimaan Iranille ydinasetta.

Nyt näyttää jopa siltä, että Obama on ydinohjelman lopettamisvaatimusten sijaan halukas käyttämään YK:n aseidentarkastajia Iranin painostamiseksi.

Obaman ulkopoliittiset linjaukset ja eri näyttämöillä esitetyt mielipiteet voidaan laittaa vasta valitun presidentin vähäisen kokemuksen piikkiin, mutta on mahdollista, että presidentin maailmankatsomus on lausuntojen merkittävämpi selittäjä.

Obama näyttää uskovan, että taloudelliset pakotteet yhdistettynä kunnioittavaan käytökseen Iranin johtoa kohtaan ovat yhdistelmä, joka lopulta saa maan luopumaan ydinaseohjelmasta.

Aivan kuten Hamas on valmis uhraamaan omia kansalaisiaan ääri-islamilaisen ideologian nimissä, Netanjahu uskoo, että Iran on valmis tekemään samoin. Vaikka näin ei olisi, Israel ei ole halukas seuraamaan sivusta Obaman kokeiluihin eikä kokemukseen perustuvaa ulkopolitiikkaa.

Vuonna 1992 Yhdysvaltojen presidentti George H. W Bush julisti, että hyvän tahdon eleet ovat tie kukoistaviin suhteisiin Lännen ja Iranin välille. Kauniit puheet ilman todellisia vaatimuksia muutoksesta ovat ohjanneet Yhdysvaltojen Iranin-politiikkaa viimeiset kolmekymmentä vuotta.

Vaikuttaa siltä, että Obaman hallinnolla ei ole suunnitelmia tämän politiikan muuttamiseksi

Iranin uhmakas käytös Yhdysvaltojen ja kansainvälisen yhteisön edessä on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen rooli maailmassa on muuttumassa ja sen vaikutusvalta hiipumassa. Newsweekin kolumnisti George Willin mukaan Yhdysvaltojen viholliset eivät ”vastaa Obaman hymyileviin kädenojennuksiin hymyillen, vaan virnuillen”.

Netanjahu ja Israelin sotilaallinen johto uskovat, että Iranin uskonnolliset johtajat (Mullahit) haluavat tuhota Israelin ja että he ovat valmiita vaarantamaan oman maansa turvallisuuden tämän tavoitteen saavuttamiseksi – huolimatta Lännen hyvän tahdon eleistä.

Yhdysvaltojen viholliset tulkitsevat Obaman hyvän tahdon eleet ja kumarrukset heikkoudeksi. Heikolta vaikuttaminen ei välttämättä uhkaa Yhdysvaltojen turvallisuutta, mutta se saattaa rohkaista Israelin vihollisia.

Myös Netanjahun ja Obaman käsitykset Israelin ja palestiinalaisten välisestä rauhanprosessista ovat erilaiset. Obama toivoo sekä palestiinalaisten että israelilaisten asettuvan toinen toisensa asemaan, jotta rauha olisi mahdollinen. Netanjahu, ulkoministeri Lieberman ja muut hallituksen jäsenet eivät ole valmiita myönnytyksiin, jotka saattavat vaarantaa israelilaisten turvallisuuden. Obama tulee vaatimaan Israelin hallitukselta tekoja, jotka tulevat mitä todennäköisimmin hiertämään kahden vasta valitun johtajan välejä.

Oslon rauhanprosessi ja sen jälkeinen Israelia kohdannut terrorismin aalto ovat tuoreessa muistissa, ja on selvää, että Netanjahu ei tule toistamaan lähimenneisyydessä tehtyjä virheitä. Obama puolestaan ei ole tarpeeksi kokenut johtaja, jotta hän olisi ottanut opikseen aikaisempien rauhanneuvotteluiden virheistä.

Netanjahu vastusti Oslon rauhanprosessin Israelille sanelemia yksipuolisia myönnytyksiä, kun taas Obaman hallitus on julistanut yhdeksi hallintonsa päätavoitteeksi rauhan saavuttamisen osapuolten välille. Tämä tarkoittaa sitä, että Israel on jälleen kerran tilanteessa, jossa se on pakotettu ”rauhanponnistelujen” nimissä vaarantamaan omien kansalaistensa turvallisuuden.

Yhdysvaltojen ja Israelin erityissuhde tulee seuraavien vuosien aikana olemaan koetuksella. Kahden kunnianhimoisen johtajan ideologisten erojen sovittaminen kansainvälisen politiikan kiemuroihin tulee olemaan haaste, joka saattaa johtaa maiden välisten suhteiden heikentymiseen.

Mauno Koivisto ja menneisyyden haamut

Suomen entinen presidentti Mauno Koivisto antoi mielenkiintoisen ja kysymyksiä herättävän televisiohaastattelun YLEn Ykkösaamussa viime lauantaina (YLE1 21.3.08).

Koiviston epäilevät mielipiteet Yhdysvalloista, Lännestä, Viron itsenäistymisestä ja Natosta kertovat asenteesta, joka on ollut Suomen ulkopoliittisen ajattelun keskiössä jo vuosikymmeniä.

Kun YLEn haastattelija kysyi Koiviston haluttomuudesta tukea aktiivisesti Viron ja muiden Baltian maiden itsenäistymistä, tämä vastasi: ”Minun käsittääkseni Suomen kansa ymmärtää tämän täysin. Voi perustellusti puolustaa, että tämä näkökanta on ollut menestyksekästä. Yleensä lähtökohta on ollut se, ettei pyritä puuttumaan sellaisiin asioihin, jotka ovat omille voimille ylivoimaisia.”

Oliko sympatian tai moraalisen tuen antaminen totalitaarisesta orjuudesta vapautuville maille ylivoimainen tehtävä Suomen poliittiselle johdolle?

Vaikka Suomi ei kyennyt haastamaan Neuvostoliiton ylivaltaa, Koivisto olisi voinut näinkin pitkän ajan kuluttua Neuvostoliiton romahduksesta osoittaa moraalista selkärankaa pyytämällä anteeksi virolaisilta tai tunnustamalla, että Viron itsenäisyyspyrkimyksiä ja maan lopullista itsenäisyysjulistusta olisi pitänyt tukea voimakkaammin.

Kylmä sota loppui vuonna 1991, ja Mauno Koiviston kausi presidenttinä päättyi 1994. Koiviston poliittisten paineiden alla tekemien päätösten kriittinen arviointi on tärkeää, jotta tuleviin haasteisiin osataan vastata. Vaikka Koiviston vähäeleisyys Viron itsenäistymisen aikaan oli poliittisesti sopivaa, päätöstä voidaan pitää eettisesti arveluttavana.

Koiviston aikaisten toimien ruotiminen on toivottavaa varsinkin siitä syystä, että nuorempi sukupolvi suomalaisia oppisi pohtimaan laajempia moraalisia kysymyksiä eikä varoisi niitä.

Sen sijaan, että Koivisto päätti YLEn haastattelussa olla pyytämättä virolaisilta anteeksi, hänen olisi tullut myöntää, että Viron vapautuminen hirmuvallan alta oli myönteinen asia. Samaa linjaa noudattaen Suomen ulkopoliittisen johdon tulisi tunnustaa se tosiasia, että Lännen voitto ja Neuvostoliiton kaatuminen olivat vapaan Suomen kannalta mieluisin vaihtoehto.

Koiviston ajama puolueettomuus ei ole hyve eikä sitä tule pitää itseisarvona. Suomen maineen varjelemisesta poliittisesti puolueettomana maana on tullut mantra, jonka toisteleminen turruttaa ajattelun ja estää muiden vaihtoehtojen pohtimisen.

Koiviston toiminta Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin oli turvallisuusnäkökulmasta katsoen ymmärrettävää: pelättiin Neuvostoliiton sotilaallisia toimia Suomea vastaan, jos Suomi asettuisi vapauden puolustajaksi. Nykyään tällainen pelko on aiheeton.

Kylmän sodan päättymisestä on kulunut lähes kaksikymmentä vuotta. Totuttuihin toimintatapoihin perustuvan ajattelun tulee muuttua, koska maailma on muuttunut. Vanhuudenpäiviään viettävän ja vapaasti mielipiteitään laukovan entisen presidentin edustama maailmankatsomus tulisi nähdä muinaisjäänteenä Kylmän sodan aikaisesta ilmapiiristä.

Naisten oikeudet Saudi-Arabiassa ja Israelissa

Olen hämmästyksekseni havainnut joillain suomalaisilla sen käsityksen, että Saudi-Arabian ja Israelin naisten oikeudet olisivat samalla viivalla tai edes lähellä toisiaan.
Todellisuudessa, kun näiden kahden maan naisten oikeuksia verrataan toisiinsa, lopputulos on selvä: niiden välillä vallitsee syvä kuilu.

Saudi-Arabiassa naiset eivät saa ajaa autoa, äänestää, matkustaa ulkomaille tai työskennellä ilman miehen lupaa. Israelissa naiset puolestaan nauttivat samoista oikeuksista kuin Suomessa ja muissa länsimaissa.

Alla muutamia esimerkkejä saudinaisten asemasta islamilaisen oikeusjärjestelmän hallitsemassa maassa.

1) Vuonna 2002 viisitoista nuorta tyttöä poltettiin elävältä. Naispuoliset opiskelijat pakotettiin jäämään palavaan koulurakennukseen, koska maan lain mukaan tytöt eivät saa näyttäytyä julkisesti ilman huivia.
2) Vuonna 2007 joukko miehiä yllätti naisen autossa miehen kanssa, joka ei ollut tämän aviomies tai sukulainen. Miesjoukko näki oikeudekseen raiskata naisen neljätoista kertaa. Miehet selvisivät lyhyillä vankeustuomioilla, mutta raiskattu nainen sai puolen vuoden vankeustuomion lisäksi 200 raipaniskua.
3) Helmikuussa 2008 Saudi-Arabian uskonnollinen poliisi vangitsi 37-vuotiaan liikematkalla olleen amerikkalaisnaisen, koska tämä oli istunut kahvilassa miespuolisen kollegansa kanssa.
4) Viime vuonna 58-vuotias mies nai 8-vuotiaan tytön. Lapsen äiti ei hyväksynyt avioliittoa, mutta tapausta tutkineen tuomioistuimen mukaan tyttö saa hakea avioeroa vasta murrosikään päästyään.
5) Sukupuolten välistä kuilua kuvastaa tapaus 75-vuotiaasta saudinaisesta, joka tuomittiin 40 raipaniskuun ja neljän kuukauden vankeustuomioon, koska hän oli pyytänyt miehiä toimittamaan viisi leipälimppua kotiinsa.

Israelissa sukupuolten välisistä asioista määrää kaksijakoinen oikeusjärjestelmä. Uskonnollinen oikeus näkee naisten roolin yhteiskunnassa eri tavalla kuin maallinen oikeusjärjestelmä. Juutalaisuudessa on siveyssäädöksiä aivan kuin kristinuskossakin, mutta ne katsotaan yksityisasiaksi, johon valtio harvoin puuttuu.

Maalliseen lakiin nojaava Korkein oikeus on Israelin korkein oikeudellinen auktoriteetti ja sillä on oikeus kumota uskonnollisten tuomioistuinten päätökset.

Korkein oikeus on määrännyt naisten ja miesten välisen tasa-arvon olevan yksi keskeisimmistä ihmisoikeuksista. Tällä hetkellä Korkeimman oikeuden presidentti on nainen, Dorit Beinish, joka astui virkaan vuonna 2006.

Israelin työmarkkinoilla naisten asema on vankka. Tämä johtuu kiintiöistä, jotka takaavat naisille yhtäläiset mahdollisuudet työllistymiseen kuin miehillä. Israelissa naiset muodostavat yli viisikymmentä prosenttia työvoimasta, kun Saudi-Arabiassa sama luku on viisi. Israelissa korkeakoulututkinnon suorittaneista 57 prosenttia on naisia, ja merkittävä osa maan viidensadan suurimman yrityksen toimitusjohtajista on naisia.

Tasa-arvon puutetta Saudi-Arabiassa kuvastaa hyvin se, että se oli yksi harvoista maista, joka esti naiskansalaisiltaan osallistumisen vuoden 2008 Pekingin olympialaisiin. Israelilaiset naisurheilijat puolestaan ovat olleet oleellinen osa Israelin olympiajoukkuetta aina vuodesta 1952 lähtien.

Vuonna 1969 israelilainen Golda Meir sai kunnian olla yksi maailman ensimmäisistä naispääministereistä. Viime kuussa järjestetyissä parlamenttivaaleissa oli lähellä, että Kadima-puolueen naisjohtaja Tsipi Livnistä olisi tullut Israelin seuraava pääministeri. Knessetin nykyinen puhemies Dalia Itzik on esimerkki poliittisesta perinteestä, joka tuottaa voimakkaita ja vaikutusvaltaisia naisia Israelin poliittisen elämän keskiöön.

Israelia lukuun ottamatta Lähi-idässä vallitseva käsitys naisten oikeuksista on keskiaikainen. Juutalaisvaltio noudattaa länsimaista oikeuskäytäntöä. Israelin juutalaisväestön parissa ei tehdä kunniamurhia ja pikkutyttöjä ei naiteta pakolla. Sen sijaan Saudi-Arabiassa naisten oikeudet ovat rinnastettavissa niihin oikeuksiin, joita lemmikit nauttivat Suomessa.

UNRWA – Hamasin hyväntahtoinen kätyri?

Israelin ja Hamasin jälkeisen sodan runteleman Gazan jälleenrakentamiseen sitoutuneet maat kokoontuivat Egyptiin, Sharm el Sheikhin kaupunkiin keskustelemaan avun suuruudesta. Palestiinalaiset pyysivät 2,7 miljardia dollaria. Lahjoittajat vastasivat lahjoittamalla yli neljä miljardia dollaria. Vastuussa tähtitieteellisen summan käyttämisestä on ennen kaikkea YK:n Palestiinan pakolaisten avustus- ja työjärjestö UNRWA.

Lahjoitusten suuruus ja ulkomaanavun mahdolliset epäkohdat ovat asioita, joista kansainvälinen yhteisö harvoin keskustelee avoimesti. Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clintonin johdolla poliitikot vaativat, että rahoista ei päädy penniäkään terroristijärjestö Hamasin taskuun.
Vaatimus on naiivi ja osoittaa tietämättömyyttä UNRWA:n toimintaan liittyvistä ongelmista.
UNRWA perustettiin YK:n päätöslauselman 302 mukaisesti toukokuussa 1950 auttamaan Gazassa, Länsirannalla, Syyriassa, Jordaniassa ja Libanonissa asuvia palestiinalaisia. UNRWA on suurin yksittäinen avustusjärjestö Gazassa, ja sen vaikutuksen alaisena on jopa 70 prosenttia Gazan palestiinalaisista.

Washington-instituutin tammikuussa vuonna 2009 teettämän tutkimuksen mukaan UNRWA on pääosin epäonnistunut tavoitteessaan auttaa palestiinalaisia. James G. Lindsay, UNRWA:n entinen konsuli ja lakiasiantuntija sekä kyseisen tutkimuksen laatija, toteaa, että järjestö ei ole onnistunut estämään ulkomailta saatujen lahjoitusten päätymisen Hamasin käsiin. Tutkimuksen mukaan suurin yksittäinen ongelma on järjestön henkilöstöhankinnassa. On ilmeisen ristiriitaista, että UNRWA:n 29 000 työntekijästä suurin osa on palestiinalaispakolaisia eli ihmisiä, joiden auttamiseen järjestö perustettiin. Ne palestiinalaiset, jotka työllistyvät pakolaisjärjestön kautta, ovat asemassa, jossa he voivat mahdollisesti antaa omien poliittisten näkemystensä vaikuttaa UNRWA:n toimintaan.

Harvardin yliopiston Lähi-idän tutkija Matthew Levittin mukaan edellä esitetyt ongelmat eivät ole luonteeltaan hypoteettisia, vaan varsin todellisia. Vuonna 2004 UNRWA:n silloinen johtaja Peter Hansen myönsi, että monet järjestön työntekijät ovat todennäköisesti Hamasin jäseniä: ”Kyllä näin varmasti on, ja mielestäni se ei ole mikään rikos”. Koska UNRWA ei myöskään vaadi työntekijöiltään allekirjoitettua lupausta terrorismin tukemisesta pidättäytymisestä, voidaan olettaa, että Hansen ei ota terroristijärjestön ihmishengestä piittaamatonta luonnetta vakavasti.

Palestiinalaisen kansallisliikkeen esitaistelija Jasser Arafatin henkilökohtaiset rikkaudet olivat tunnetusti peräisin ulkomaisilta hyväntahtoisilta lahjoittajilta. Arafatin perintöä kunnioittaen Gazan palestiinalaisjohtajat tulevat todennäköisesti käyttämään suuren osan Sharm el Sheikhissa, luvatuista ja UNRWA:n valvomista varoista terrorismin rahoittamiseen ja Euroopassa sijaitsevien pankkitiliensä lihottamiseen.

UNRWA:n ongelmat ovat monin tavoin rakenteellisia. Yleisen ulkomaanavun ja hyväntekeväisyystoiminnan ongelmat ovat rakenteellisten tekijöiden lisäksi moraalisia. Miten kansakunta, jonka ympäröivä maailma näkee yksinomaan uhrina, voi kehittyä? Länsimaiden tukema varojen pumppaaminen Gazaan ja Länsirannalle on aiheuttanut riippuvuussuhteen muodostumisen vauraiden lahjoittajien ja köyhien palestiinalaisten välille.

Sen sijaan, että palestiinalaisille syydetään rahaa vuodesta toiseen ilman vaatimuksia todellisista muutoksista, tulisi anteliaan kansainvälisen yhteisön ottaa huomioon sen avokätisyyden mahdolliset haittavaikutukset.

Netanjahu ja Israelin uudet haasteet

Benjamin Netanjahun johtama Likud–puolue voitti Israelissa helmikuussa käydyt tasaiset parlamenttivaalit. Puolue sai 27 paikkaa 120-paikkaisesta Knessetistä. Tsipi Livnin Kadima sai eniten paikkoja (28), mutta hallituksen muodostamiseen Livni ei pysty. Poliittinen oikeisto oli vaalien selvä voittaja, sillä Netanjahun johtaman Likudin lisäksi tiukan oikeistolainen Israel Beiteinu oli ääniharava 15 paikallaan. Viime vuosikymmenen alussa Moldovasta Israeliin muuttanut entinen yökerhon ovimies Avigdor Lieberman ja hänen johtamansa Israel Beiteinu onnistuivat saamaan suuren osan perinteisiin puolueisiin pettyneiden äänistä. Israelin ensimmäiset vuosikymmenet politiikkaa hallinnut työväenpuolue joutuu oppositioon.

Vaikka hallituksen kokoonpanosta keskustellaan vielä, on selvää, että Netanjahu tulee muodostamaan hallituksen.

Israelissa ristiriitaisessa maineessa oleva poliitikko sai nyt äänestäjiltä toisen mahdollisuuden hallita. Edellisen kerran Netanjahu valittiin vuonna 1996, mutta hänen pääministerikautensa jäi lyhyeksi, kun Ehud Barak voitti ennenaikaiset vaalit vuonna 1999.

Netanjahua viime kuun vaaleissa äänestäneet painottavat usein, että kyseessä ei ollut rakkaudentunnustus ylimieliseksi koettua ja amerikkalaistyylistä poliitikkoa kohtaan, vaan lähinnä osoitus todellisten valintojen puutteesta. Käymäni keskustelu israelilaisen taksikusin kanssa kuvastaa Netanjahua äänestäneiden mielenmaisemaa: haukuttuaan ensin Netanjahua hän myönsi äänestävänsä tätä, koska muut tarjolla olevat vaihtoehdot olivat vieläkin surkeampia.

Apaattisesta poliittisesta ilmapiiristä huolimatta on selvää, että Netanjahun äänestäjäkunta on yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että Iranin ydinhanke tulee pysäyttää, rauhanprosessissa pitää edetä harkiten ja Israelin tulee vaalia läheistä suhdettaan Yhdysvaltoihin.

Hizbollah Libanonissa, Hamas Gazassa ja Iranin ydinhanke ovat ongelmia, joihin israelilaiset äänestäjät odottavat Netanjahun puuttuvan. Turvallisuus on vuodesta toiseen pääministerin merkittävin huolenaihe, mutta Israelin olemassaolo ei ole uhattuna samalla tavalla kuin vuosien 1948, 1967 ja 1973 sotien aikana: Israelin sotilaallinen ylivoima on pakottanut sitä ympäröivät arabimaat arvioimaan lähestymistapansa juutalaisvaltiota kohtaan uudelleen.
Muiden tekijöiden lisäksi Israelia kohtaavat taloudelliset ongelmat, uhkaava vesipula ja kysymys Israelin arabien asemasta yhteiskunnassa.

Edellä mainitut ongelmat ja äänestystulos kielivät siitä, että rauhanneuvottelut palestiinalaisten kanssa eivät ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Netanjahun vaaleja ennen antamat lausunnot Israelin ja palestiinalaisten välisestä konfliktista vaikuttivat yllättävän vähän vaalien lopputulokseen. Hän ei ilmaissut kantaansa selvästi, mutta näyttää siltä, että Netanjahu vastustaa kahden valtion mallia ja on ehdottanut ratkaisun löytyvän palestiinalaisalueiden talouden kehittämisen kautta.

Palestiinalaiskysymyksen ja erityisesti Gazan konfliktin näkymättömyys vaaleja edeltävissä keskusteluissa on osoitus muutoksesta israelilaisessa yhteiskunnassa.

Jitzhak Rabinin ja Jasser Arafatin vuonna 1993 käynnistämän Oslon rauhanprosessin epäonnistuminen ja sitä seurannut Arafatin määräämä palestiinalaisten kansannousu (Intifada) ja terrori-iskujen aalto ovat vaikuttaneet voimakkaasti asenteisiin palestiinalaisia kohtaan. Tapahtumat ovat johtaneet siihen, että palestiinalaisten rauhantahtoon suhtaudutaan nykyään vahvasti epäillen.

Israelilaisten äänestyskäyttäytyminen kertoo siitä, että suurien kenraalien ja idealististen rauhantekijöiden aika poliittisessa johdossa näyttää olevan ohi. Ammattipoliitikot ovat korvanneet Ariel Sharonin ja Jitzhak Rabinin kaltaiset persoonat.

Yhdysvalloissa koulutuksensa saanut ja sikäläisen poliittisen kulttuurin omaksunut Netanjahu on muuttuneessa tilanteessa vahvoilla.

YK ja rasismi – toistuuko Durban?

YK:n rasismia, ihmisoikeuksia ja syrjintää käsittelevä konferenssi, neljäs laatuaan, järjestetään Sveitsin Genevessä huhtikuussa 2009. Ensimmäinen tällainen kokous pidettiin Genevessä vuonna 1978. Viimeisin ja ehkä mieleenpainuvin konferenssi järjestettiin Durbanissa, Etelä-Afrikassa vuonna 2001.

Geneven kokouksen on tarkoitus arvioida Durbanissa asetettuja tavoitteita.

Durbanin konferenssissa ei puututtu todellisiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Sudanissa arabit pitävät mustia orjinaan, ja Iranissa bahai-uskoiset ovat jatkuvan syrjinnän kohteena. Sen sijaan, että näitä todellisia ongelmia olisi puitu, osallistujat keskittyivät sionismin ja Israelin arvostelemiseen vertaamalla Israelia apartheid-ajan Etelä-Afrikkaan.

Tällainen vertaus ei kestä päivänvaloa. Israelissa arabit nauttivat täysiä kansalaisoikeuksia ja ovat lain edessä samanarvoisia kuin juutalaiset. Palestiinalaisten arabien asema Länsirannalla ja Gazassa tulee puolestaan määräytymään lopullisen rauhansopimuksen ehtoja noudattaen.

Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri Colin Powell tuohtui Durbanissa käytetystä Israel-vastaisesta kielenkäytöstä siinä määrin, että marssitti valtuuskuntansa ulos kokouksesta.

Tuleva konferenssi Genevessä ei lupaa parempaa. Järjestelykomitean puheenjohtajana toimii Libyan YK-lähettiläs Najat Al-Hajjaji, joka oli YK:n ihmisoikeuskomission puheenjohtaja vuonna 2003. Al-Hajjajin johtama komissio ei keskittynyt aidosti ihmisoikeuksia loukkaavien maiden käsittelyyn, vaan käytti aikansa Israelin arvostelemiseen.

Osana YK:n vuoden 2006 uudistuksia ihmisoikeuskomissiosta tuli ihmisoikeusneuvosto. Nimenmuutoksesta huolimatta sen toiminta-ajatus ei näytä muuttuneen. Kaksi kuukautta ennen konferenssin alkamista sen ennusmerkit muistuttavat erehdyttävästi vuoden 2001 Durbania. Nykyisen järjestelykomitean varapuheenjohtajia ovat Iran, Venäjä, Pakistan, Kuuba ja Kamerun. Nämä maat eivät tunnetusti ole eturintamassa taistelussa ihmisoikeuksien puolesta. Osassa Kamerunia orjuus on hyväksyttävää, Pakistanin pohjoisilla alueilla pakkoavioliitot ovat laillisia ja kunniamurhia katsotaan sormien lävitse, kun taas Iranissa naisten ja uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksia poljetaan.

YK:n asema yleismaailmallisten ihmisoikeuksien soihdunkantajana on vuosien saatossa kokenut useita kolhuja. Rasisminvastaiset päätöslauselmat ja ihmisoikeuksien nimissä pidetyt puheet ovat aivan liian usein keskittyneet Israelin haukkumiseen – todellisten ongelmien kustannuksella.

YK:n yleiskokouksen vuoden 1975 päätöslauselma 3379, jossa sionismi rinnastettiin rasismiin ja nähtiin uhkana maailmanrauhalle, seisoo virstanpylväänä Israel-vastaisten puheiden ja päätöslauselmien joukossa. Yhdysvaltojen silloinen YK-lähettiläs Daniel Patrick Moynihan muistetaan tätä päätöslauselmaa kritisoivasta puheestaan. Moynihanin YK:ssa pitämä puhe oli osoitus suoraselkäisyydestä ja halusta paljastaa Ugandan diktaattori Aminin ajaman päätöslauselman mielettömyys. Moynihan hylkäsi diplomaateille tyypillisen poliittisen korrektiuden ja totesi: ”YK:n yleiskokouksen osallistujien ja maailman edessä Yhdysvallat julistaa, että se ei tunnusta, noudata tai tule ikinä hyväksymään tätä häpeällistä päätöslauselmaa”.

Moynihanin sanojen keskeinen viesti oli, että Idi Amin – kansanmurhaaja, ihmissyöjä ja Hitlerin ihailija – oli saanut YK:n siunauksen määrittää todellisuus uudelleen. YK:sta oli tullut järjestö, joka soti alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Järjestö perustettiin suojelemaan yleismaailmallisia rauhan ja vapauden arvoja, mutta nyt se päästi maailman diktaattorit suvaitsevan kattonsa alle. Moynihanin mukaan YK:sta oli tullut paikka, jossa valheiden kertominen oli sallittua.

Yhdysvaltojen poliittisissa piireissä käydään tällä hetkellä kiivasta keskustelua siitä, tuleeko maan lähettää valtuuskunta Geneven konferenssiin. Näyttää siltä, että Yhdysvallat on päätymässä myönteiselle kannalle, sillä se on ollut aktiivisesti mukana kokouksen järjestelyissä. Kanada ja Israel ovat jo ilmoittaneet jäävänsä kokouksen ulkopuolelle. Iso-Britannia, Alankomaat ja Ranska harkitsevat vielä.

Aikaisempien tapahtumien perusteella Geneven konferenssiin osallistuvilla valtioilla näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa: ne voivat jäädä ulkopuolelle ja näin osoittaa kunnioitusta ihmisoikeuksia kohtaan ja vastustaa niiden maiden johtajia, jotka osallistuvat konferenssiin vain siitä syystä, että se tarjoaa tilaisuuden ilmaista juutalaisvihaa mahdollisimman julkisesti. Toinen vaihtoehto on osallistua konferenssiin ja paikan päällä tuomita ne maat, joilla on aikomus kääntää jalo rasisminvastainen sanoma päälaelleen.

Jos Suomi päättää lähettää edustajan Geneveen, hänen puheenvuoronsa toivottavasti heijastaa Moynihanin vuonna 1975 pitämää puhetta. Muussa tapauksessa YK:n vaurioitunut maine ryvettyy entisestään, ja se tullaan tuntemaan järjestönä, jossa – Moynihanin sanoin – kerrotaan valheita.

Irakin sodasta ja sen vastustajista

Maaliskuussa vuonna 2003 alkanutta Irakin sotaa vastaan marssittiin tuolloin ympäri maailmaa. Hurmokselliset ihmisjoukot kerääntyivät suurkaupunkeihin vastustamaan Yhdysvaltojen johtaman liittouman sotasuunnitelmia. Mielenosoittajat olivat poliittisesti epäyhtenäinen joukko, jota kuitenkin yhdisti yksi asia: heidän mielestään Irakin sota oli väärin.
Liittoutuma murskasi Irakin armeijan vastarinnan muutamassa viikossa. Saddam Hussein pakeni, mutta liittoutuman sotilaat löysivät ja vangitsisivat hänet joulukuussa 2003. Sota ei kuitenkaan päättynyt Irakin armeijan hajoamiseen ja Saddamin totalitaristisen hallintojärjestelmän romahdukseen.

Irakin valloituksen jälkeinen, historiallisesti katsoen lyhyt sekasorron aika voidaan nähdä seurauksena vuosikymmeniä jatkuneesta tyranniasta. Sisällissota ja veriset välienselvittelyt olivat osoitus siitä, mitä äkillinen vapaus saattaa aiheuttaa. Merkittävä syy väkivallalle oli terroristijärjestö Al-Kaida, joka käytti hyväkseen Irakin muuttunutta tilannetta aloittamalla laajan terrori-iskujen sarjan. Länsimaiden hyvin organisoitu terrorisminvastainen tiedusteluverkosto oli pakottanut Al-Kaidan nurkkaan. Irakissa järjestöllä järjestölle avautui mahdollisuus taistella suoraan Yhdysvaltoja vastaan, ja mahdollisesti jopa voittaa.

Monet sotaa seuranneet tarkkailijat tuomitsivat Yhdysvaltojen aikeet muuttaa sekasortoinen Irak rauhanomaiseksi ja toimivaksi demokratiaksi.

Viimeisten kahden vuoden aikana Yhdysvaltojen on kuitenkin onnistunut tuhota Irakissa toiminut Al-Kaida. Maa on rauhoittunut ja terrori-iskut lähes kokonaan loppuneet. Johtopäätöksen täytyy olla se, että Yhdysvaltojen johtama sota onnistui, Saddam Hussein on poissa ja irakilaiset elävät nopeasti kehittyvässä, verraten rauhallisessa demokratiassa.

Meidän tuleekin kysyä, miksi sodan vastustaminen nähtiin monissa - etenkin Euroopan vasemmistolaisissa - piireissä tärkeämpänä kuin Saddam Husseinin syrjäyttäminen vallasta, ja miksi sodanvastaiset ihmisjoukot eivät vastustaneet hallintoa, joka ainoana maailmassa on käyttänyt joukkotuhoaseita omaa siviiliväestöään vastaan.

Sodan vastustajien joukosta ei kuulunut Saddam Husseinin hallintoa vastustavia huutoja. Lontoossa sotaa vastustavia mielenosoituksia seurannut englantilainen kirjailija ja The Observer -lehden toimittaja Nick Cohen totesi osuvasti: ”Mielenosoittajien kantamien kylttien iskulause ’Ei sotaa – vapaa Palestiina!’ olisi aivan hyvin voinut olla Saddam Husseinin ulkoministeriön sanelema”.

Voisi luulla, että sodan kauheuksia aidosti vastustavat ihmiset olisivat halunneet vastustaa diktatuuria, joka tappoi, kidutti ja vangitsi satojatuhansia omia kansalaisiaan.
Edesmennyt yhdysvaltalainen filosofi Eric Hoffer tarjoaa oivallisen tulkinnan joukkoliikkeistä ja niihin kuuluvan ihmisen mielenmaisemasta. Hofferin mukaan yksilö, joka ymmärtää todellisuutta henkilökohtaisten kokemusten kautta, kykenee erottamaan tosiasioiden ja uskomusten välisen eron.

Hofferin mukaan joukkoliikkeet muodostavat tosiasioita vääristelevän verkoston, joka toimii puskurina joukkoliikkeen ideologian ja sitä ympäröivän todellisuuden välillä.

Miten muuten on selitettävissä, että miljoonat itsenäiset ja vapaissa yhteiskunnissa elävät ihmiset pyrkivät epäämään Saddam Husseinin Irakissa eläneiltä ihmisiltä mahdollisuuden niihin vapauksiin, joista ensin mainitut itse nauttivat?

Ne Irakin sotaa vastustavien liikkeiden johtajat, jotka suojelevat liikkeidensä aatteita totuuden kustannuksella, väittävät, että totuus on heidän puolellaan ja että sen etsiminen joukkoliikkeiden ulkopuolelta on ajanhukkaa. Näin ollen joukkoliikkeiden johtajien ja heidän edustamansa ideologian sokea seuraaminen johtaa siihen, että liikkeiden jäsenten henkilökohtainen kokemus ei muodostu oman ajatteluprosessin kautta. Hofferin mukaan hurmoksellinen jäsenyys joukkoliikkeessä johtaa lopulta siihen, että yksilö ei kykene näkemään eroa todellisen ja kuvitellun välillä.

Eteläamerikkalainen näytelmäkirjailija Ariel Dorfman heijastaa näkemyksillään ja ennen kaikkea kokemuksillaan Hofferin ajatuksia. Kuukausi ennen Irakin sotaa Dorfman julkaisi kirjeen The Age -lehdessä otsikolla ”Kirje tuntemattomalle irakilaiselle toisinajattelijalle”. Kirjeessään hän kysyi kuvitteelliselta toisinajattelijalta: ”Mikä oikeus kenelläkään on kieltää sinun oikeutesi elää vapaudessa ja tulla vapautetuksi tyranniasta? Mikä oikeus meillä on vastustaa Yhdysvaltojen valmistelemaa sotaa, jos sen seurauksena Saddam Hussein tulee syöstyksi vallasta?”

Ariel Dorfman, joka eli Augusto Pinochetin hallitsemassa Chilessä vuoteen 1973, on ihminen, joka tietää, millaista on elää mielivaltaisen johtajan hallitsemassa maassa.

Väite siitä että Yhdysvaltojen johtama sota oli väärin, on nykytilanteen valossa outo. Irak on tällä hetkellä arabimaailman todellinen toivonlähde. Maassa järjestettiin vapaat vaalit joulukuussa 2008. Irakin eri uskontojen, ja etnisten ryhmien repimä yhteiskunta on hiljalleen omaksumassa demokratian pelisäännöt. Dorfmanin ajatuksia mukaillen: mikä oikeus kenelläkään on kieltää irakilaisilta mahdollisuus vapauteen?

Keskustelu maahanmuutosta lapsen kengissä

Suomessa käytävä keskustelu maahanmuutosta näyttää olevan ongelmissa.

Jussi Halla-Aho on kielitieteilijä, kaupunginvaltuutettu ja blogikirjoittaja, joka suhtautuu monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon kriittisesti. Halla-Aho, Leif Salmén ja Saska Saarikoski keskustelivat maahanmuutosta Ruben Stillerin isännöimässä Pressiklubi-ohjelmassa (YLE TV2 6.2). Katsoja varmasti odotti tasapuolista keskustelua, jossa juontaja Stiller olisi haastanut Halla-Ahon lisäksi myös Salménin ja Saarikosken näkemykset. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan, että keskustelu olisi ollut avointa ja rakentavaa, ohjelmasta muodostui Jussi Halla-Ahon vastainen farssi.

Ohjelma paljasti sen tosiasian, että tärkeistä asioista keskusteleminen ei ole Suomessa saavuttanut kypsää tasoa. Maahanmuuttoa kohtaan kriittisesti asennoituvia syytetään ennakkoluuloisuudesta tai pahimmillaan rasismista. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen epäilevästi suhtautuvien mielipiteiden tukahduttamisesta on nyt ilmeisesti tullut valtakunnallisen median tehtävä.

Järkevä keskustelu saa yleensä lopun, kun syytökset ennakkoluuloisuudesta, rasismista ja jopa fasismista – Halla-Ahoa syytettiin Pressiklubissa kaikista näistä kolmesta - tuodaan keskusteluun. Sen sijaan, että Halla-Ahon väitteiden todenmukaisuutta ja järkevyyttä olisi luodattu, häntä syytettiin ”vihalla ratsastamisesta”. Keskustelussa ei pureuduttu siihen, mikä on totta tai oleellista. Näyttää siltä, että Suomessa ei olla valmiita keskustelemaan avoimesti maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lieveilmiöistä.

Salmén, Saarikoski ja muut keskustelun tukahduttajat väittävät, että maahanmuuttokeskustelun suurin synti on ennakkoluuloisuus, ja ennakkoluuloiseksi leimautumista tulee välttää hinnalla millä hyvänsä. Ruben Stiller ei ollut paljon viisaampi. Sen sijaan, että hän olisi päättänyt Pressiklubin esimerkiksi pohtimalla totuuden merkitystä, hän kehotti katsojia pohtimaan omia ennakkoluulojaan.

Mutta ovatko ennakkoluulot todellakin este sopuisalle ja monikulttuuriselle Suomelle?

Ennakkoluulojen ei pitäisi olla este menestyksekkäälle maahanmuutolle ja uusien kansalaisten sopeuttamiselle. Monikulttuurisuuden ei pitäisi tarkoittaa sitä, että Somaliasta Suomeen muuttava tuo mukanaan käsityksensä naisten oikeuksista ja sananvapaudesta. Somaliasta Suomeen muuttavan ei myöskään tulisi kärsiä erilaisesta ihonväristään, vaan ainoastaan sellaisista ajatuksista, jotka ovat ristiriidassa Suomen demokraattisten arvojen kanssa. Näiden arvojen pinnallinen tarkastelu paljastaa sen, että Somaliassa esimerkiksi naisten vapaudet ja sananvapaus eivät ole Suomen tasolla.

Sen sijaan, että ennakkoluuloja pidettäisiin ainoastaan kielteisenä asiana, pitäisi pohtia, mitä tai keitä kohtaan ollaan ennakkoluuloisia. Voidaanko olettaa, että koska ennakkoluuloisuus on paheksuttavaa, ennakkoluulottomuus on aina toivottavaa?

Näkisin päinvastoin, että ennakkoluulot ovat tärkeä osa ihmismieltä, ja niiden kuunteleminen on useimmiten viisasta, jopa elinehto.

Keskustelun maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta tulisi näin ollen keskittyä siihen, millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Suomella on tässä asiassa paljon opittavaa muiden Euroopan maiden kokemuksista. Monet Euroopan maat ovat vuosikymmeniä kamppailleet maahanmuuttoon liittyvien kysymysten äärellä, ja näistä kokemuksista olisi hyvä keskustella myös Suomessa.

Malmön Rosengårdin mellakat joulukuussa 2008 olivat esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun kansanryhmät sulkeutuvat yhteiskunnan ulkopuolelle. Rosengårdin lähiössä naiset pelkäävät kulkea ilman huntua, ja poliisi on pelokas puuttumaan paikan epäkohtiin. Nämä kokemukset ovat saaneet ruotsalaiset kyseenalaistamaan maahanmuuttopolitiikkansa järkevyyden. Hollannin silloinen oikeusministeri Per Hein Donner puolestaan julisti vuonna 2006, että hallitus on valmis asettamaan tietyt alueet islamilaisen Sharia-lain alaisuuteen, jos enemmistö kansasta näin haluaa. Väestötilastojen mukaan Amsterdamin ja Rotterdamin nuorisosta yli puolella on maahanmuuttajatausta.

Haluammeko sivuuttaa kahden eurooppalaisen maan kokemukset maahanmuuttajista vain siitä syystä, että kauan ja hartaasti rakennettu mielikuva tulevaisuuden monikulttuurisesta Suomesta saattaa särkyä?

Sen sijaan, että ennakkoluulot nähdään pahan ilmentymänä tai vastaavasti vieraat kulttuurit pelkästään uhkana, maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta tulisi voida keskustella rehellisesti - ja vapaasti ennakkoluuloisena.

Arabimaat ja Israel

Arabimaailma koostuu 22 valtiosta ja ulottuu Marokon kuningaskunnasta Omanin sulttaanikuntaan asti. Alue on pinta-alaltaan 12,9 miljoonaa neliökilometriä ja näin ollen suurempi kuin Eurooppa, Yhdysvallat tai Kiina. Sen väkimäärä on kolmesataa miljoonaa, joista enemmistö on islaminuskoisia. Suurin osa sen väestöstä elää köyhyydessä, vaikka sen alueella on maailman suurimmat luonnonrikkaudet.

Maailman valtioiden vapautta, ihmisoikeuksia ja demokraattista kehitystä seuraavan yhdysvaltalaisen Freedom House -järjestön vuotuisen raportin mukaan ainoastaan 28 prosenttia arabimaista voidaan luokitella vapaiden tai osittain vapaiden maiden joukkoon. Vapautta mittaavina muuttujina käytetään kansalaisvapauksia, poliittisia oikeuksia ja lehdistönvapautta. Suurin osa maailman arabeista elää totalitaristisissa diktatuureissa. Arabimaista ainoastaan Komorit on luokiteltu demokraattiseksi. Tilanteen lohduttomuutta kuvaa hyvin se, että jopa Afrikan maista 60 prosenttia on Freedom Housen raportin mukaan vapaita tai osittain vapaita.

Huolimatta siitä, että suurin osa maailman arabeista elää diktatuureissa, merkittävällä osalla heistä on se käsitys, että alueen ongelmien syy on Israel ja sionismi. Arabimaailman lähempi tarkastelu kyseenalaistaa tämän käsityksen.

Yhdysvaltalaisen toimittajan ja The Future of Freedom -teoksen kirjoittajan, Fareed Zakarian mukaan alueen ongelmat liittyvät osittain luonnonrikkauksien luomaan turvallisuudentunteeseen. Öljyrikkaiden valtioiden johtajien ei tarvitse kehittää yhteiskuntiaan, koska öljyvarannot mahdollistavat toimeentulon. Näiden valtioiden tyypillinen ongelma on hallitsijan ja kansan välisen poliittisen vuorovaikutuksen puuttuminen.

Arabimaiden merkittävät ongelmat on lueteltu YK:n vuonna 2002 julkaisemassa inhimillistä kehitystä mittaavassa selvityksessä. Arabiälymystön laatiman selvityksen mukaan vakavimmat puutteet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: naisten oikeudet, demokratia ja tieto.

Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Uudenmaan läänin kokoinen aidosti demokraattinen Israel olisi näiden puutteiden ja ongelmien syy.

Jerusalem Postin kolumnisti Jonathan Rosenblumin mukaan niiden, jotka syyttävät Israelia arabimaailman tilasta, on pohdittava seuraavia asioita: 1)) Oliko Saddam Husseinin hyökkäys Iraniin vuonna 1980 ja Kuwaitiin vuonna 1990 Israelin syytä? 2) Mitä tekemistä Israelilla oli Algerian sisällissodan (1991–2002) kanssa? 3) Mikä on Israelin rooli sunni- ja shiiamuslimien välisessä kiistassa, joka on jatkunut 1200 vuotta? Siteeraten edellä mainittua YK:n selvitystä Rosenblum toteaa, että Israel ei ole varsinainen syy, vaan tekosyy, jonka avulla arabijohtajat pystyvät välttämään todellisten ongelmien - kuten lukutaidottomuuden, köyhyyden ja vapauden puutteen – ratkaisuun pyrkimisen.

Väitteen Israelin syyllisyydestä tekee omituiseksi myös se, että Israelin vaikutus palestiinalaisten elintasoon on ollut myönteinen. Vuoden 1967 jälkeen, jolloin Israel valloitti Gazan Egyptiltä ja Länsirannan Jordanialta, näiden alueiden talous kasvoi, yliopistoja avattiin, terveydenhuolto parantui ja satatuhatta palestiinalaista työllistyi israelilaisten yritysten palkkaamina. Huolimatta palestiinalaisalueiden talouden romahtamisesta 2000-luvun alussa niiden sijoitus YK:n vuonna 2005 julkaisemassa talousvertailussa oli parempi kuin Algerian, Syyrian, Egyptin ja Marokon.

Arabimaiden jokaiseen kolkkaan levinnyt uskomus siitä, että Israel ja sionismi ovat syypäitä pienimmästä flunssa-aallosta musertavaan köyhyyteen, on surullinen esimerkki näiden maiden kyvyttömyydestä vastata niitä kohtaaviin haasteisiin. Sen sijaan, että alueen ongelmista syytetään Israelia, arabimaailman ja sen syyntakeettomuutta puolustavien tulisi katsoa peiliin. Israelin olemassaolo olisi nähtävä ennemmin mahdollisuutena kuin kaikkien ongelmien alkusyynä.

Israel ja natsi-Saksa

Lontoon, Madridin ja Pariisin kaduilla on viime viikkoina pidetty useita Israelin Gaza-operaatiota vastustavia mielenilmauksia. Mielenosoituksissa esillä olleiden kylttien iskulauseet vertasivat Israelia natsi-Saksaan ja sen johtajia natsijohtajiin. Amsterdamissa mielenosoittajat vaativat juutalaisten tappamista kaasulla. Vihaisissa huudoissa sionismi rinnastettiin rasismiin ja natsismiin. Yhdysvalloissa, Fort Lauderdalen kaupungissa, mielenosoittajat vaativat juutalaisten joukkotuhoa ja syyttivät Hitleriä siitä, että juutalaiset ovat edelleen elossa.

Israelin sotatoimia vastustaneet ihmiset marssivat sotaa vastaan ja rauhan puolesta, mutta dramaattiset huudot ja järkyttävät iskulauseet saivat varmasti monet tarkkailijat hämmentymään ja kysymään: miksi Israelin toimet herättävät näin suuren vihan aallon ja - ennen kaikkea - miksi näissä mielenosoituksissa Israel leimataan uudeksi natsi-Saksaksi?

Israel-vastaisuuden kiihkeys antaisi olettaa, että Israel tietoisesti pyrkii yleisen mielipiteen ärsyttämiseen. Tästä syystä on häkellyttävää huomata, kuinka totuus on itse asiassa päinvastainen: Israel pyrkii estämään sekä omat että palestiinalaiset siviiliuhrit jopa sotilaallisen menestyksen kustannuksella. BBC:n haastatteleman, Iso-Britannian armeijan eversti Richard Kempin mukaan historiasta ei löydy toista maata, joka olisi pyrkinyt välttämään siviiliuhreja yhtä tehokkaasti kuin Israel viimeisten viikkojen Gaza-operaation aikana.
Näin ollen on hämmentävää, että moni rauhan puolesta ja sotaa vastaan marssiva ihminen on valmis käyttämään kuvia ja sanoja, jotka yhdistävät Israelin sellaiseen valtioon, joka tappoi kuusi miljoonaa juutalaista.

Suomessa on viime päivinä noussut kohu Vihreiden puoluelehti Vihreän Langan julkaisemasta piirroksesta, jossa seinään piirretty daavidintähti rinnastetaan hakaristiin. Juutalaisuuden ja Israelin valtion symbolin rinnastaminen nykyajan paholaismaisimpaan symboliin on Vihreän Langan päätoimittajan Elina Grundströmin mukaan ”monitulkintainen taidemuoto”. Toisin sanoen daavidintähden rinnastaminen hakaristiin on hyväksyttävää, jos se tehdään taiteen tai poliittisen kannanoton nimissä.

Yhdysvaltojen ja Britannian sotatoimien suorana ja epäsuorana seurauksena on kuollut tuhansia siviilejä Irakissa ja Afganistanissa. Silti länsimaissa ei ole syntynyt Yhdysvaltojen ja Britannian olemassaoloa vastustavia liikkeitä, joissa pahuuden alkulähteenä nähtäisiin kristinusko.

Oxfordin yliopiston entinen tutkija Emanuele Ottolenghi selkeytti Israelin arvostelusta käytävää keskustelua vuonna 2003 ilmestyneellä kolumnillaan The Guardianissa, jossa hän kirjoitti antisionismin ja antisemitismin välisestä suhteesta. Ottolenghin mukaan Israelin armeijan toimien rinnastaminen natsi-Saksan väkivaltakoneistoon antaa rinnastajalle vapauden käyttää juutalaisvastaista kieltä, koska tämä kielenkäyttö on asetettu poliittiseen yhteyteen. Ottolenghin siteeraama ranskalainen kirjailija Louis De Bernières kirjoitti The Independent -lehdessä Israelin toimien muistuttavan häntä natsi-Saksasta toisen maailmansodan aikana. Ottolenghin mukaan tämän rinnastuksen tekeminen pyrkii mitätöimään juutalaisten joukkotuhon silkan pahuuden ja tarjoamaan lukijalleen vaihtoehtoisen ajatuksen: jos juutalaiset käyttäytyvät kuin natsiarmeija, niin ehkä toisen maailmansodan julmuudet olivat ansaittuja.

Onko Israelin arvostelussa käytettävä juutalaisvastainen kieli sattumaa, vai onko Israel-vastaisuus nykypäivän juutalaisvastaisuuden hyväksytty muoto?

Vaikka Israelin valtion politiikan ja sen armeijan arvosteleminen ei ole sinänsä juutalaisvastaista, tämä ei sulje pois mahdollisuutta, että Israelin arvostelu olisi usein juutalaisvastaisuudesta kumpuavaa. Israelin arvostelu on yleensä tunteellista, mutta juutalaisiin ja juutalaisuuteen liittyvien kielteisten mielikuvien herättäminen ja niiden yhdistäminen Israeliin hämärtää todellisen ja kuvitellun rajan.

Hamas ja Ahtisaari

Nobel-palkittu Martti Ahtisaari on viime kuukausina kommentoinut voimakkaasti Lähi-idän tilannetta. Ahtisaaren mukaan on häpeällistä, että rauhaa ei ole kyetty saamaan Israelin ja palestiinalaisten välille: "Minun on myönnettävä, että häpeän. Kuinka voimme vuosi vuoden jälkeen tosissamme väittää, että etsimme ratkaisua, ja mitään ei tapahdu." Nobelin rauhanpalkinnon vastaanottamisen aikaan Ahtisaari antoi seuraavan lausunnon: "Kehotamme ihmisiä pitämään vaalit ja sitten, kun ne järjestetään ja niitä voidaan pitää kohtuullisen vapaina ja demokraattisina, sanomme, että 'valitettavasti valituiksi tulikin väärät ihmiset'."

Ahtisaaren lausuntoa, joka arvostelee Hamasin boikotoimista, voidaan pitää monestakin syystä ongelmallisena.

Hamas sai palestiinalaisäänestäjiltä valtakirjan hallita, mutta tuleeko Euroopan unionin tai muiden länsimaiden kunnioittaa äänestystulosta ja hyväksyä Hamas neuvottelupöytään? Valitettavan usein keskustelussa tunnutaan unohtavan Hamasin julistama syy olemassaololleen: Israelin tuhoaminen.

Voidaan kysyä, tarkoittaako Hamas todella, mitä sanoo, kun se puhuu Palestiinan valtion luomisesta? Hamas ei ole ilmaissut haluaan rakentaa valtiota länsimaille tutun liberaalin demokratiamallin mukaan. Ajatus valtiosta - ja ennen kaikkea uskonnon ja valtion erottamisesta - on nykyajan tuote ja näin ollen vaikuttaa siltä, että se ei sovi ääri-islamilaisen ajattelun viitekehykseen. Hamasin julistuksista voi tehdä sen päätelmän, että järjestön tavoite on Israelin korvaaminen islamilaisella valtiolla, jossa poliitikkojen sijaan päätöksiä tekevät uskonnolliset oppineet. Hamasin perustamiskirjan kuudennen artiklan mukaan Hamas on palestiinalaisjärjestö, joka on uskollinen Allahille ja jonka tavoitteena on tehdä Palestiinan alueen jokaisesta senttimetristä islamin hallitsema. Mikään ei siis puhu sen puolesta, että kyseessä olisi valtio, jossa esimerkiksi palestiinalaiset kristityt nauttisivat tasa-arvoista kohtelua muslimien kanssa. Monet Gazan kristityt ovat kokeneet olonsa tukalaksi sen jälkeen, kun Hamas otti alueen haltuunsa vuonna 2006. Hamas ei ole hyvä hallitsija, vaan on tehnyt Gazasta alueen, jossa myös naisten oikeudet ovat kaukana niistä oikeuksista, joita Mahmud Abbasin hallinnoimalla Länsirannalla ylläpidetään. Maailmassa on valtioita, jotka eivät ole täysin vapaita demokratioita, mutta monessa näistä valtioista on ymmärretty hyvän hallitsemisen tuottavan hyviä tuloksia. Hamas ei näytä valinneen tätä tietä.

Maineikkaan yhdysvaltalaisen ajatushautomon, Hudson-instituutin tutkija John O'Sullivanin mukaan on toissijaista, onko rauhanneuvottelujen toinen osapuoli demokraattinen vai ei. Ainoa seikka, jolla O'Sullivanin mukaan on merkitystä, on osapuolen ulkopoliittinen näkemys. Tahojen, jotka tahtoisivat purkaa hamasin vastaisen boikotin, tulisi pohtia, onko Hamasilla todellista kiinnostusta rauhantekoon. Voiko järjestön sanaan luottaa ja mikä tärkeintä, onko Hamasilla pitkän tähtäimen suunnitelmia mahdollisen rauhan vaalimiseen ja onko järjestön poliittinen ja ideologinen ydin sitoutunut rauhaan?

Hamas ei hallitse hyvin, tämä on selvää. Monet muut tutkijat ovat kuitenkin O'Sullivanista poiketen sitä mieltä, että hyvän hallinnon periaatteet itse asiassa sisältyvät demokratian olemukseen. Jos hyväksymme tämän ajatuksen, näyttäytyykö Hamas sen seurauksena myönteisemmässä valossa, kun se kuitenkin pyrki valtaan ja valittiin demokraattisissa vaaleissa?

Demokraattisen kehityksen ei voida olettaa alkavan vaaleista ja päättyvän vaaleihin. Sen sijaan - kuten historia osoittaa - maan, kansan ja sen instituutioiden on usein kypsyttävä näitä arvoja kunnioittaviksi ennen kuin vaalien pitäminen on merkityksellistä. Viidakossa asuvat ihmissyöjät voivat valita johtajansa vapailla vaaleilla, mutta tekeekö se heidän edustamistaan arvoista yhtään jalompia tai hyväksyttävämpiä? Kuinka näin ollen Hamasia - jonka toiminta perustuu poliittisten vastustajien kiduttamiseen, omien kansalaisten pelottelemiseen ja ohjusten ampumiseen viereisen, aidosti demokraattisen valtion siviilikohteisiin - voidaan pitää rauhankumppanina, kun sen olemassaolo perustuu rauhan ja demokratian vastaisuuteen?

Demokraattisten periaatteiden kunnioittaminen edellyttää sen tosiasian hyväksymisen, että Hamas ei edusta näitä periaatteita.

Demokraattinen prosessi sisältää ajatuksen arvoista. Vapaat vaalit ja äänestys toimivat näiden syvempien arvojen välineenä. Demokraattinen vaalijärjestelmä toimii kestävästi vain paikoissa, joissa demokratian syvempiä arvoja ymmärretään ja arvostetaan. Arvostetun yhdysvaltalaisen valtiotieteilijän Robert A. Dahlin mukaan demokraattisen yhteiskunnan keskeiset tunnusmerkit ovat tyrannian torjuminen, yksilön perusoikeudet, yleinen vapaus, itsemääräämisoikeus, moraalinen autonomia, ihmiskehitys, yksityisomaisuuden suoja ja poliittinen tasa-arvo. Jo demokratian määritteiden pinnallinen tarkastelu paljastaa, että Hamas ei edusta niitä. Jos Hamas hyväksyisi nämä perusajatukset ja toteuttaisi niitä, järjestöllä olisi oikeus tulla hyväksytyksi vapaiden valtioiden hallitusten joukkoon. Kun EU vaati vuonna 2006 Gazaan vapaita vaaleja, sen olisi pitänyt vaatia gazalaisia valitsemaan demokraattisten arvojen ylläpitämiseen sitoutunut järjestö. Vapaiden vaalien järjestäminen ei ole saavutus sinänsä, koska demokraattisesti valittu järjestö voi vaalien jälkeenkin olla terroristijärjestö.

Onko rauhantekijä ja Nobel-palkittu Martti Ahtisaari valmis luopumaan liberaaleista ja demokraattisista arvoistaan vain sen vuoksi, että muussa tapauksessa Hamasia boikotoivia valtioita voidaan mahdollisesti syyttää tekopyhyydestä? Ahtisaari näyttää uskovan, että Hamas on valmis rauhanneuvotteluihin, jos länsimaat ovat valmiita purkamaan Hamasia vastustavan boikotin. Omituiseksi tämän ajatuksen tekee se, että Hamas ei ole koskaan osoittanut halua tunnustaa Israelin valtion olemassaoloa. Hamasia mahdollisena rauhankumppanina pitävät tahot uskovat, että Gazaa pelon vallassa pitävä järjestö muuttuu, jos se hyväksytään palestiinalaisten viralliseksi edustajaksi. Kyseessä on epärealistinen toive, koska se sivuuttaa täysin Hamasin syvästi islamilaisen ideologian ja selittää, että Hamas haluaa oikeasti vain valokeilaan. Toisin sanoen tämä kanta ei ota Hamasia vakavasti.

Jos haluamme vaalia demokratian mainetta parhaana tarjolla olevana yhteiskuntamallina, meidän tulee suojata sitä hyökkäyksiltä. Mikä on YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen merkitys, jos sen arvoja tunnustavat liberaalit demokratiat pitävät vaalien järjestämistä ainoana vaatimuksena demokraattisten maiden joukkoon liittymiselle? Hamasin hyväksyminen tasavertaiseksi poliittiseksi kumppaniksi vaatii siis periaatteellisten kysymysten sivuuttamista. Israelin vetäydyttyä Gazasta vuonna 2005 Hamasille tarjoutui erinomainen tilaisuus toimia vastuullisesti ja rakentaa Gazasta taloudellisesti ja poliittisesti kehittyvä alue. Hamas ei ole toiminut kuten vastuullinen hallitsija, vaan on käyttänyt äänestäjiltään saamansa valtakirjan aatteelliseen ja aseelliseen taisteluun Israelia vastaan.

Hamas perustelee olemassaolonsa kannattajilleen ja tukijoilleen yksinkertaisesti: se on ainoa merkittävä palestiinalaisryhmä, joka ei ole myynyt sieluaan Lännelle tai tehnyt myönnytyksiä Israelia kohtaan. Uskonnollisuuden ja islamilaisen maailmankuvan nimeen vannova Hamas ei yksinkertaisesti kykene myönnytyksiin tai kompromisseihin.

Yhdysvaltalainen historioitsija Daniel Pipes on sanonut, että rauha palestiinalaisten ja Israelin välille voidaan saada aikaan ainoastaan siinä tapauksessa, että toinen osapuoli ymmärtää hävinneensä. Kaksi osapuolta, jotka molemmat kokevat olevansa voittajia, eivät voi solmia rauhansopimusta, vaan korkeintaan hetkellisen rauhan, kuten Hamasin ja Israelin välillä pitkään ollut hutera hudna (aselepo) osoittaa. Toisin sanoen Hamas on pakotettava uskomaan, että se ei voi saavuttaa tavoitettaan tuhota Israel.

Sivuuttamalla Hamasin länsimaat lähettäisivät voimakkaan viestin koko arabimaailmalle: vihan saarnaaminen Israelia ja ei-islaminuskoisia kohtaan ei ole hyväksyttävää. Vastuullista ja vapaata yhteiskuntaa kohti kehittyminen vaatii vastuun ottamista myös kansalaistasolla. Irak on tällä hetkellä ainoa arabimaa, jossa enemmistö on jossain määrin ymmärtänyt edustuksellisen demokratian merkityksen.

Ahtisaaren viimeaikaisten lausuntojen motiivit ovat hämärän peitossa, ja on mahdollista, että arvostettu rauhantekijä tietää Hamasin aikeista jotain, mitä me muut emme tiedä. Gazan tilannetta tarkasteltaessa voidaan kuitenkin vetää se johtopäätös, että kaistaletta ei johda demokraattinen ja valistunut joukko palestiinalaisia. Sotaisille ja tuhoaville periaatteilleen uskolliselle järjestölle demokraattinen yhteiskunta ja rauhanprosessi Israelin kanssa eivät ole todellisia vaihtoehtoja. Näin ollen Hamasin vastaisen boikotin purkaminen palvelisi ainoastaan Hamasia, ei rauhaa.

Quo Vadis, monikulttuurinen Eurooppa?

Olen monesti miettinyt, miltä Eurooppa mahtaa näyttää neljännesvuosisadan päästä, kun oma sukupolveni on saavuttanut keski-iän. Tämän päivän Euroopasta on hieman huomaamatta muodostunut eri kulttuureista koostuva arvomaailmojen sulatusuuni. Tällä hetkellä voimme vielä puhua sulatusuunista, mutta näkyvissä on merkkejä, jotka viittaavat eri arvoja edustavien kulttuurien yhteentörmäykseen.

Kulttuurit voidaan jakaa karkeasti niihin, joiden kulttuuriperintö kumpuaa antiikin Kreikasta, valistumisen ajasta sekä juutalais-kristillisestä perinteestä, ja niihin, joiden tausta ovat selkeästi edellä mainituista – siis länsimaalaisesta perinteestä – poikkeava. Seitsemänkymmentäluvun vasemmistolaisissa ja pasifistisissa jälkimainingeissa elävälle eurooppalaiselle ihmiselle arvot ja niiden lähde eivät ole yhtä selkeitä ja yhtä juurtuneita kuin eri arvomaailmasta tulevalle ensimmäisen tai toisen sukupolven maahanmuuttajalle. Arvomaailmat eivät törmää tai sulaudu toisiinsa, vaan voimakkaampi ja aggressiivisempi ajaa heikomman yli. Monikulttuurisuus on ajatus, jonka mukaan minkään yhden kulttuurin tai uskonnon tarjoama arvomaailma ei voi toimia kaikille, koska yhteiskunta rakentuu useasta eri yksilöstä ja yhteisöstä, jotka kaikki edustavat omia arvojaan. Monikulttuurisuutta yhteiskuntamallina, tai eräänlaisena arvojen kompromissina, on useissa maissa poliitikkojen sekä kansalaisten taholta tervehditty uutena kaiken ratkaisevana ja rajat ylittävänä uskontona, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia.

Jos monikulttuurisuus on uuden arvomaailman pohja, niin siinä tapauksessa yhteiskunnan lait, oikean ja väärän ero sekä eettisyys eivät enää ole itsestään selviä arvoja, koska niiden merkityksestä on tullut suhteellista. Monikulttuurinen yhteiskunta ei suvaitsevaisuudessaan pysty toteamaan, että naisten oikeudet sekä yksilönvapaus ovat universaaleja arvoja, joista ei tule neuvotella. Monikulttuurisuus on siis synnyttänyt uuden arvomaailman, jonka tarkoituksena on korvata eurooppalainen, länsimaalaiseksi ymmärretty arvomaailma.

Mistä tämä kehitys johtuu? Vastausta voidaan ehkä hakea juutalaisten uuskonservatiivien ajattelusta. Allan Bloomin mukaan järki yksistään ei pysty synnyttämään arvoja, ja usko siihen voi olla turmiollista. Jos olettamuksena on, että arvojärjestelmä on jokaisen yhteiskunnan kulmakivi, niin silloin yhteiskunta, jonka jäsenet eivät jaa perustavanlaatuisia arvoja siitä, mikä on laitonta ja mikä laillista, on ongelmissa.

Bloom tarkoittaa tällä, että sellaiset Euroopalle tyypilliset aatteet kuten sosialismi tai humanismi pystyvät kyllä luomaan työkalut sille, että kykenemme todentamaan moraalisen oikean ja väärän arvon, mutta aatteet itsessään eivät pysty luomaan arvoja tai arvomaailmoja. Monikulttuurisen ideologian edustajalle menneisyys on täynnä virheitä, joita nykyajan ihmisen ei tule toistaa. He näkevät historian yhtenä barbaarisena jatkumona, jossa vainot, sivistymättömyys ja rasismi olivat pääosassa. Kuten Bloom sanoo, relativistinen monikulttuurisuus ei pyri oppimaan menneisyyden virheistä kulttuuriperintöään hävittämättä, vaan on tullut johtopäätökseen, että länsimainen juutalais-kristillinen perintömme itsessään on virhe, josta joudumme luopumaan korjataksemme sen aiheuttamat tuhot.

Edellä esitetyn ajattelun perusteella ei ole yllätys, että monikulttuurisuus on löytänyt henkisen kotinsa Euroopasta. Valistumisen ajan jälkeinen eurooppalainen ihminen hylkäsi J-lan, tai ainakin ajatuksen uskonnosta moraalin mittarina. Voidaankin väittää, että Euroopan nuori muslimiväestö on ensisijainen hyötyjä Euroopan omasta arvotyhjiöstä. Jopa maallistuneet eurooppalaiset muslimit ovat hyvin tietoisia islamilaisesta kulttuuriperinnöstä, ja mikä tärkeintä, he eivät häpeile näyttää sitä toisin kuin arvomaailmastaan ja identiteetistään epävarmat länsieurooppalaiset. Toisin sanoen: jotta monikulttuurisuus voisi toimia, sen muodostavien kulttuurien on hyväksyttävä sosiaalisen sopimuksen kautta yhteiset pelisäännöt. Toisaalta, jotta liberaali demokratia voi toimia, sillä on oltava kansan tuki, ja jotta tuki voisi olla olemassa, kansalla on oltava vahva yhteinen ymmärrys arvojensa lähteestä. Tällä hetkellä monen Euroopan maan kohtalona on tulla yliajetuksi yhteiskunnan sisällä olevien ”uusien”, länsimaista demokratiakäsitystä vierastavien kulttuurien toimesta. Kuten historiassa on usein nähty, kulttuurit, jotka eivät pysty varjelemaan arvojaan, katoavat.

Miksi monikulttuurisuuden luomaan relativismiin perustuvan ideologian vastustaminen on toivottavaa? Nykypäivän monikulttuurisuutta kannattavat tahot myöntävät, että yhteiskuntamme ja arvomaailmamme ovat kehittyneempiä kuin ne olivat 1920-luvulla. He eivät kuitenkaan ole valmiita sanomaan, että kaukainen afrikkalainen heimokulttuuri vuonna 2007 on kehittymättömämpi kuin oma länsimainen kulttuurimme samana vuonna. On ensiarvoisen tärkeää, että kehityksen mittaamisesta ei tehdä suhteellista. Meidän on kyettävä sanomaan, että nykypäivän teknologia, edustuksellinen demokratia, tieteelliset metodit sekä ajatus universaaleista arvoista ovat kaikki asioita, joissa länsimaat ovat ylivertaisia. Ei siksi, että eurooppalaiset olisivat ylivertaisia ihmisiä, vaan siksi, että juutalais-kristillisen perinteen luomat ideat ovat ylivertaisia.

Kysymys kuuluukin: ovatko eurooppalaiset, vapaamielistä demokratiamallia parhaana yhteiskuntarakenteena pitävät ihmiset valmiit hyväksymään esimerkiksi Sharia-lain tasavertaiseksi monikulttuurisuuden hienoutta ylistäessään? Alankomaissa tähän suuntaan on jo menty, kun Oikeusministeri Pier Hein Donner ilmoitti vuonna 2006, että enemmistön kannatuksella hallitus on valmis asettamaan tietyt alueet Sharian alaisuuteen. Väestötilastot kertovat, että tästä ei olla Alankomaissa tai muuallakaan Euroopassa kaukana. Euroopassa länsimaisille arvoille vieraat kulttuurit sekä uskonnot kukoistavat: Amsterdamin ja Rotterdamin nuorisosta yli viidelläkymmenellä prosentilla on maahanmuuttajatausta. Seuraavat vuodet tulevat ratkaisemaan, onko Euroopan uusi väestönosa valmis hyväksymään demokratian, yksilönvapauden ja länsimaisen oikeuskäsityksen ja onko vanha väestönosa valmis puolustamaan näitä arvojaan

Kirjoitus on julkaistu Hakehila-lehdessä 4/2007