Kirkon Ulkomaanavun johtaja Antti Pentikäisen mukaan Israelin tukeminen vahingoittaa rauhanprosessia. Pentikäisen mielestä Israelia kritiikittömästi tukevat kristityt ryhmittymät ovat Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin osapuoli (Iltalehti 17.3.2010): ”Äärikristilliset ja -konservatiiviset ryhmät EU:n ja Yhdysvaltain alueella ovat osa tätä (Lähi-idän) ongelmaa”.
Pentikäinen kokee, että suomalaisissa kirkoissa ongelma on kärjistynyt: ”Myös meidän kirkoissamme ja vapaissa kristillisissä suunnissamme esiintyy puhetta, jonka voi tulkita vihaan ja väkivaltaan yllyttämiseksi. Olen sellaista itsekin todistanut” (Iltalehti 17.3.2010).
Voiko olla niin, että Pentikäisen syytökset ovat mielikuvituksen tuotosta?
Pentikäisen kokemukset ovat kuin suoraan Franz Kafkan novellista. Oikeusjuttu-teoksessa päähenkilö Josef K joutuu ahdistavan ajojahdin kohteeksi täysin ilman syytä. Häntä syyttävät ihmiset ovat nimettömiä ja lähes näkymättömiä. Pentikäisen tapauksessa tilanne on päinvastainen. Hän on näkymätön syyttäjä ja Israelia puolustavat suomalaiset kristityt ovat Josef K.
Kristiina Markkanen säestää Pentikäistä Helsingin Sanomissa julkaistulla kirjoituksellaan Vihaa Kirkossa (HS 3.4.2010). Markkasen mukaan 1960-luvun lopun yleinen mielipide Israelia kohtaan muuttui Israel-myönteisestä palestiinalaisia suosivaksi: ”Enää ei olla huolissaan Israelin olemassaolosta vaan palestiinalaisten ihmisoikeuksista. Tätä ei Israelia ja juutalaisia tukevissa piireissä ole katsottu hyvällä”.
Toisin sanoen Markkanen on sitä mieltä, että Israelia tukevat suomalaiset kristityt eivät välitä palestiinalaisten ihmisoikeuksista. Syytös on melkoinen varsinkin, koska kirjoituksessa ei viitata yhteenkään tapaukseen, jossa tulisi ilmi Israelia tukevien väitetty pahuus.
Pentikäisen mukaan Israelin tuhoama ja Kirkon ulkomaanavun rahoittama Gazassa sijainnut klinikka on osoitus suomalaiskristittyjen vihasta: ”Kaikkien palestiinalaisten leimaaminen terroristeiksi on esimerkki vihapuheesta. Klinikka oli äiti-lapsiklinikka.”
Jälleen jää epäselväksi kuka olisi väittänyt kaikkia palestiinalaisia terroristeiksi.
Todellisuus on kuitenkin se, että ääri-islamilainen terroristijärjestö Hamas käytti kyseistä klinikkaa asevarastonaan. Hamas on tunnettu siitä, että se käyttää Gazan kansainvälisten avustusjärjestöjen rakennuksia terroritekoihin.
Pentikäinen ja Markkanen ovat valinneet helpon uhrin: suomalaisen kristityn. Voidaan olettaa, että Pentikäinen ei joudu muuttamaan numeroaan salaiseksi, hankkimaan henkivartijoita tai muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Näin kävi tanskalaiselle pilapiirtäjä Kurt Westergaardille, joka erehtyi piirtämään pilakuvan Muhammedista, jonka turbaaniin oli piilotettu pommi. Piirrosten seurauksena Lähi-itä syttyi mellakoista miljoonien muslimien vaatiessa Westergaardin päätä vadille.
Pentikäinen syyttää konfliktin pitkittymisestä suomalaisia kristittyjä, joiden sananvapaus on Suomen laissa turvattu. Suomalaiset Karmel-yhdistys ja Israelin ystävät Ry käyttävät demokraattisia keinoja vaikuttaakseen Suomen hallituksen Israel-politiikkaan.
Pentikäisen syytösten taustalla on joko täydellinen tietämättömyys Lähi-idän konfliktin todellisesta tilasta tai halu mustamaalta niitä, joiden mielipiteet eroavat Pentikäisen edustaman Kirkon Ulkomaanavun maailmankuvasta.
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Demokraattinen Irak
Irakissa järjestetään tänään sen historian toiset parlamenttivaalit. Yhdysvaltojen johtaman koalition Saddam Husseinin vastaiset sotatoimet alkoivat maaliskuussa 2003 ja nyt näyttää siltä, että Irak on onnistunut omaksumaan demokraattisen yhteiskunnan pelisäännöt.
Kuwaitilaisen Al Rai -lehden irakilainen Washingtonin-kirjeenvaihtaja Hussain Abdul-Hussain kirjoitti New York Timesissa (7.3.2010) maansa vaalien merkityksestä seuraavasti: ”Demokratia on muuttanut suuren osan irakilaisista, jotka olivat Saddamin hallinnon aikaan joko liian pelokkaita tai apaattisia äänestämään, kansalaisiksi, jotka ovat sitoutuneet äänestämään, koska he kokevat maansa omakseen”.
Jopa yleensä kyyninen ja amerikkalaisvastainen Helsingin Sanomat (HS 7.3.2010) myöntää, että askel parempaan on tapahtunut: ”Kun Irakissa pidetään sunnuntaina Saddam Husseinin jälkeisen ajan toiset parlamenttivaalit, äänestäjien turvallisuus tuottaa yhä vakavaa huolta. Vaalit toteutuvat silti astetta normaalimmissa oloissa kuin neljä vuotta sitten. Pääosassa ovat poliitikot, eivät pyssymiehet”.
Se, että pääosassa ovat pyssymiesten sijaan poliitikot, on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen johtama koalitio on onnistunut tehtävässään. Vastuu on nyt irakilaisilla.
Kirjoitin Irakin tilanteesta 13. helmikuuta 2009 ( Irakin sodasta ja sen vastustajista), kun maassa oli juuri järjestetty vapaat vaalit. Kirjoituksessa lainasin chileläisen näytelmäkirjailija Ariel Dorfmanin brittiläisessä Independent-lehdessä (26.2.2003) irakilaiselle toisinajattelijalle osoitettua kirjettä: ”Mikä oikeus kenelläkään on kieltää sinun oikeutesi elää vapaudessa ja tulla vapautetuksi tyranniasta? Mikä oikeus meillä on vastustaa Yhdysvaltojen valmistelemaa sotaa, jos sen seurauksena Saddam Hussein tulee syöstyksi vallasta?”
Dorfmanin sanoihin viitaten, eikö meidän tulisi lopulta hyväksyä se, että ilman Yhdysvaltojen sotatoimia Irak olisi edelleen hirmuhallitsijan mielivallan alla? Vuoden 2005 vaaleja leimasi shiiamuslimien boikotti, mutta nyt Irakin monietninen väestö kokoontuu äänestämään asioista tultuaan siihen tulokseen, että demokratia on ainoa tie rauhaisaan yhteiseloon.
Irak on rohkaiseva esimerkki siitä, miten voimakas on ihmisen halu elää vapaudessa, uskontoon katsomatta.
Kuwaitilaisen Al Rai -lehden irakilainen Washingtonin-kirjeenvaihtaja Hussain Abdul-Hussain kirjoitti New York Timesissa (7.3.2010) maansa vaalien merkityksestä seuraavasti: ”Demokratia on muuttanut suuren osan irakilaisista, jotka olivat Saddamin hallinnon aikaan joko liian pelokkaita tai apaattisia äänestämään, kansalaisiksi, jotka ovat sitoutuneet äänestämään, koska he kokevat maansa omakseen”.
Jopa yleensä kyyninen ja amerikkalaisvastainen Helsingin Sanomat (HS 7.3.2010) myöntää, että askel parempaan on tapahtunut: ”Kun Irakissa pidetään sunnuntaina Saddam Husseinin jälkeisen ajan toiset parlamenttivaalit, äänestäjien turvallisuus tuottaa yhä vakavaa huolta. Vaalit toteutuvat silti astetta normaalimmissa oloissa kuin neljä vuotta sitten. Pääosassa ovat poliitikot, eivät pyssymiehet”.
Se, että pääosassa ovat pyssymiesten sijaan poliitikot, on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen johtama koalitio on onnistunut tehtävässään. Vastuu on nyt irakilaisilla.
Kirjoitin Irakin tilanteesta 13. helmikuuta 2009 ( Irakin sodasta ja sen vastustajista), kun maassa oli juuri järjestetty vapaat vaalit. Kirjoituksessa lainasin chileläisen näytelmäkirjailija Ariel Dorfmanin brittiläisessä Independent-lehdessä (26.2.2003) irakilaiselle toisinajattelijalle osoitettua kirjettä: ”Mikä oikeus kenelläkään on kieltää sinun oikeutesi elää vapaudessa ja tulla vapautetuksi tyranniasta? Mikä oikeus meillä on vastustaa Yhdysvaltojen valmistelemaa sotaa, jos sen seurauksena Saddam Hussein tulee syöstyksi vallasta?”
Dorfmanin sanoihin viitaten, eikö meidän tulisi lopulta hyväksyä se, että ilman Yhdysvaltojen sotatoimia Irak olisi edelleen hirmuhallitsijan mielivallan alla? Vuoden 2005 vaaleja leimasi shiiamuslimien boikotti, mutta nyt Irakin monietninen väestö kokoontuu äänestämään asioista tultuaan siihen tulokseen, että demokratia on ainoa tie rauhaisaan yhteiseloon.
Irak on rohkaiseva esimerkki siitä, miten voimakas on ihmisen halu elää vapaudessa, uskontoon katsomatta.
Jotain mätää Ruotsinmaalla
Malmön juutalaisyhteisöön kohdistuva uhka on huomioitu myös Suomessa. Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta otsikolla Väkivallan pelko ajaa juutalaisia pois Malmöstä (HS 15.2). Vuonna 2009 kaupungissa rekisteröitiin 79 juutalaisvastaista rikosta. Edelliseen vuoteen nähden rikosten määrä kasvoi 100 prosentilla. Juutalaisia Malmössä on ainoastaan 700, kun taas 26 prosenttia kaupungin 280 000 asukkaasta on maahanmuuttajia.
Ei ole sattumaa, että juutalaisvastaisuus on kasvanut maahanmuuton lisääntyessä. Maahanmuutto on oleellinen osa pohjoismaista hyvinvointimallia, mutta kuten Malmön tapahtumat osoittavat, vastuuttomassa maahanmuutossa piile vaara.
Vuonna 2009 malmöläinen poliitikko Adly Abu Hajar julisti iloisesti, että Ruotsi on paras mahdollinen islamilainen valtio. Abu Hajarin julistuksen perusteella voi todeta, että Ruotsi on avointa yhteiskuntaa kehittäessään unohtanut, että demokratia voi toimia ainoastaan, jos kansalaiset ovat sen puolella.
Miksi Ruotsi on epäonnistunut?
Vastuuttoman maahanmuuttopolitiikan lisäksi vastaus saattaa piillä historiassa. Sodista irrallaan tapahtunut kehitys alkoi jo toisen maailmansodan aikoihin. Toisin kuin Ruotsi, Suomi joutui taistelemaan itsenäisyytensä ja olemassaolonsa puolesta. Ruotsin poliittinen johto oli sitä mieltä, että puolueettomuus oli mahdollista tappiota parempi vaihtoehto. Samaan aikaan Ruotsin puolueettomuuspolitiikka ja muiden taisteluhalukkuus mahdollistivat sen, että maa pystyi sodankäynnin sijaan kehittämään omaa yhteiskuntaansa ympärillä riehuneesta sodasta huolimatta. Ruotsin vähäinen kokemus todellisen pahan edessä on johtanut siihen, että se on altistanut oman yhteiskuntansa monikulttuurisuuskokeilun armoille.
Saattaa olla, että suomalaisten kriittisyys monikulttuurisuutta kohtaan ei johdu siitä, että monikulttuurisuus on epäonnistunut Ruotsissa, vaan siitä, että Suomen kokemus vapauden vastaisista voimista on läheisempi. Neuvostoliiton läheisyys ja pakon sanelema aseveljeys natsi-Saksan kanssa ovat historiallisia esimerkkejä siitä, miten yksilönvapaus ja sen suojeleminen ovat muovanneet suomalaista mielenmaisemaa.
Vapaaseen yhteiskuntaan sitoutuneiden valtioiden ylivoimaisesti suurin ongelma on se, miten toimia vapautta vastustavien uhkien edessä. Ruotsin monikulttuurisuuteen pohjautuva malli pyrkii ymmärtämään juutalaisvastaisuutta sen sijaan, että toimisi sitä vastaan. Esimerkiksi Malmön pormestari Ilmar Reepalu on sanonut, että Israelin sotatoimien vuoksi Malmössä esiintyvä juutalaisvastaisuus on valitettava, mutta ymmärrettävä ilmiö. Juutalaisvastaisuuden selittäminen Israelin toimilla antaa näin ollen Malmön muslimijengeille synninpäästön ja oikeuttaa väkivallan.
Jotta liberaali oikeusvaltio voi toimia, sillä on oltava kansan tuki, ja jotta tuki voisi olla olemassa, kansalla on oltava vahva yhteinen ymmärrys arvoistaan. Tällä hetkellä Ruotsin kohtalona saattaa olla tulla yliajetuksi yhteiskunnan sisällä olevien ainesten toimesta.
Ruotsi on osoitus demokratiaa kannattavan ajattelun keskiössä olevasta paradoksista. Vaikka demokraattinen valtio on sitoutunut yksilönvapauteen ja yhteiskunnan monikulttuurisuuteen, se joutuu myös joskus puolustamaan näitä arvoja pakottavaa voimaa käyttäen. Tämä on ymmärretty maissa, joissa kokemus sodasta ja vapauden vastaisista aatteista on läheinen.
Ei ole sattumaa, että juutalaisvastaisuus on kasvanut maahanmuuton lisääntyessä. Maahanmuutto on oleellinen osa pohjoismaista hyvinvointimallia, mutta kuten Malmön tapahtumat osoittavat, vastuuttomassa maahanmuutossa piile vaara.
Vuonna 2009 malmöläinen poliitikko Adly Abu Hajar julisti iloisesti, että Ruotsi on paras mahdollinen islamilainen valtio. Abu Hajarin julistuksen perusteella voi todeta, että Ruotsi on avointa yhteiskuntaa kehittäessään unohtanut, että demokratia voi toimia ainoastaan, jos kansalaiset ovat sen puolella.
Miksi Ruotsi on epäonnistunut?
Vastuuttoman maahanmuuttopolitiikan lisäksi vastaus saattaa piillä historiassa. Sodista irrallaan tapahtunut kehitys alkoi jo toisen maailmansodan aikoihin. Toisin kuin Ruotsi, Suomi joutui taistelemaan itsenäisyytensä ja olemassaolonsa puolesta. Ruotsin poliittinen johto oli sitä mieltä, että puolueettomuus oli mahdollista tappiota parempi vaihtoehto. Samaan aikaan Ruotsin puolueettomuuspolitiikka ja muiden taisteluhalukkuus mahdollistivat sen, että maa pystyi sodankäynnin sijaan kehittämään omaa yhteiskuntaansa ympärillä riehuneesta sodasta huolimatta. Ruotsin vähäinen kokemus todellisen pahan edessä on johtanut siihen, että se on altistanut oman yhteiskuntansa monikulttuurisuuskokeilun armoille.
Saattaa olla, että suomalaisten kriittisyys monikulttuurisuutta kohtaan ei johdu siitä, että monikulttuurisuus on epäonnistunut Ruotsissa, vaan siitä, että Suomen kokemus vapauden vastaisista voimista on läheisempi. Neuvostoliiton läheisyys ja pakon sanelema aseveljeys natsi-Saksan kanssa ovat historiallisia esimerkkejä siitä, miten yksilönvapaus ja sen suojeleminen ovat muovanneet suomalaista mielenmaisemaa.
Vapaaseen yhteiskuntaan sitoutuneiden valtioiden ylivoimaisesti suurin ongelma on se, miten toimia vapautta vastustavien uhkien edessä. Ruotsin monikulttuurisuuteen pohjautuva malli pyrkii ymmärtämään juutalaisvastaisuutta sen sijaan, että toimisi sitä vastaan. Esimerkiksi Malmön pormestari Ilmar Reepalu on sanonut, että Israelin sotatoimien vuoksi Malmössä esiintyvä juutalaisvastaisuus on valitettava, mutta ymmärrettävä ilmiö. Juutalaisvastaisuuden selittäminen Israelin toimilla antaa näin ollen Malmön muslimijengeille synninpäästön ja oikeuttaa väkivallan.
Jotta liberaali oikeusvaltio voi toimia, sillä on oltava kansan tuki, ja jotta tuki voisi olla olemassa, kansalla on oltava vahva yhteinen ymmärrys arvoistaan. Tällä hetkellä Ruotsin kohtalona saattaa olla tulla yliajetuksi yhteiskunnan sisällä olevien ainesten toimesta.
Ruotsi on osoitus demokratiaa kannattavan ajattelun keskiössä olevasta paradoksista. Vaikka demokraattinen valtio on sitoutunut yksilönvapauteen ja yhteiskunnan monikulttuurisuuteen, se joutuu myös joskus puolustamaan näitä arvoja pakottavaa voimaa käyttäen. Tämä on ymmärretty maissa, joissa kokemus sodasta ja vapauden vastaisista aatteista on läheinen.
Lähi-idän uutisoinnin ongelmista
Vuosi on jälleen vaihtumassa uuteen, mutta suomalaisessa Lähi-idän uutisoinnissa mikään ei ole muuttunut. Kulunut vuosi, jonka alussa Hamas ja Israel sotivat kaksikymmentäkaksi päivää kestäneen sodan, on todistanut pahimmanlaatuista Israel-vastaista rummutusta.
Räikeimpänä esimerkkinä Olli Kivisen kolumni Gazassa tuhotaan gettoja (HS 6.1.2009). Kirjoituksessaan Kivinen antaa lukijan ymmärtää, että palestiinalaiset ovat nykyajan juutalaisia ja Israel on natsi-Saksa. Kyseisen vertauksen tekemisen tarkoitus on vapauttaa palestiinalaiset vastuusta. Näin ollen - Kivisen ajatuksenkulkua noudattaen - myös itsemurhaiskut ovat moraalisesti perusteltavissa.
Hannu Reime puolestaan kirjoitti Gazan sodasta otsikolla Gaza ja unohtamisen voima (YLE 13.1.2009). Kirjoituksessaan Reime syyttää Israelia ”häikäilemättömästä hyökkäyksestään Gazan kaistaleen asukkaita vastaan…Israel poistui Gazasta. Eikö kaiken pitänyt tämän jälkeen olla hyvin? Eikö vika ole palestiinalaisten, jotka alkoivat ampua rakettejaan Israelin puolelle? Näillä melkein retorisiksi tarkoitetuilla kysymyksillä Israel selittää tähän asti ilmeisesti julminta sotaansa Gazan asukkaita vastaan”. Reime sivuuttaa täysin sen tosiasian, että Gazaa hallitseva Hamas perustaa olemassaolonsa juutalaisvihaan ja kahden valtiomallin vastustamiseen. Lainaus on surullinen esimerkki siitä, miten Israel nähdään verenhimoisena valloittajana ja palestiinalaiset viattomana uhrina.
Sodasta on kulunut vuosi, mutta kirjoitusten asenne ei ole muuttunut, kuten Katri Merikallion reportaasi Israel jatkaa Gazan kurittamista edelleen (SK 19.12.2009) osoittaa. Kirjoituksessaan Merikallio käsittelee Gazan vaikeaa tilannetta, mutta jättää täysin mainitsematta ne lukuisat syyt, joiden takia viime talven sota Hamasin ja Israelin välillä käytiin.
Lähteinään Merikallio käyttää yksinomaan YK:n palestiinalaispakolaisista huolehtivan UNRWA:n pääjohtaja Karin AbuZayidin kommentteja ja omia Gazan rajojen ulkopuolelle rajoittuvia havaintojaan. Kun otetaan huomioon, että UNRWA työllistää Hamasin jäseniä, Merikallion johtopäätösten luotettavuus on kyseenalaista. Vuonna 2004 UNRWA:n silloinen pääjohtaja Peter Hansen vahvisti epäilyt siitä, että järjestö työllistää suuren määrän Hamasin jäseniä: ”Kyllä näin varmasti on, ja mielestäni se ei ole mikään rikos”.
James G. Lindsay, UNRWA:n entinen konsuli ja lakiasiantuntija, toteaa, että järjestö ei ole onnistunut estämään ulkomailta saatujen lahjoitusten päätymistä Hamasin käsiin. Lisäksi UNRWA antaa Hamasin käyttää YK:n tunnuksilla merkittyjä tilojaan sotatoimiin ja ambulansseja aseiden ja taistelijoiden kuljettamiseen.
UNRWA:n toiminnasta ja Gazan nykytilasta kertovan juttunsa Merikallio aloittaa kertomalla, kuinka monta palestiinalaista ja israelilaista kuoli vuosi sitten käydyssä sodassa. Tämän jälkeen kirjoittaja hyppää suoraan Gazan surkeaan nykytilanteeseen, kertomatta sodan taustoista. Lukija on näin ollen tietoinen ainoastaan kahdesta asiasta: palestiinalaisia kuoli satakertainen määrä israelilaisiin verrattuna, ja nyt Israel ”kuristaa” Gazaa.
Reportaasissaan Merikallio syyllistyy niin sanottuun ”humanitääriseen rasismiin”. Tämä on käsite, jonka israelilainen älykkö ja tutkija Manfred Gerstenfeld on kehittänyt kuvatessaan pohjoismaista asennetta palestiinalaisia kohtaan. Gerstenfeldin mukaan palestiinalaisia kohdellaan lapsina, joiden ei voida olettaa käyttäytyvän länsimaisten normien ja etiikkakäsitysten mukaisesti.
Sen lisäksi, että Israel ja palestiinalaiset nähdään keskenään vertailukelvottomina, uutisoinnin näkyvin epäkohta vaikuttaa olevan se, että tapahtumat irrotetaan asiayhteydestä, kuten Merikallio tekee kirjoituksessaan. Näin todellisuuden ja mielikuvien välille syntyy tyhjiö, jota toimittajat käyttävät omien poliittisten viestiensä ajamiseen. Poliittisten tarkoitusperien ajaminen ei sinänsä ole väärin, mutta niiden esittäminen tosiasioina osoittaa lukijoiden aliarvioimista.
Israelin ja palestiinalaisten välistä yhteenottoa ei voida tarkastella ilman oikeaa asiayhteyttä. Gazan sota oli osa laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluivat Israelin ja Hamasin lisäksi muun muassa Iran, Hizbollah ja Yhdysvallat. Hamasin ja Israelin sotatoimet eivät tapahdu historiallisessa tyhjiössä, vaan ovat liitoksissa Israelin ja koko arabimaailman konfliktiin, joka on jatkunut vuosikymmeniä.
Suomalaisen lehdistön parissa Israelin kohteleminen tavallisena kansallisvaltiona näyttää olevan mahdoton tehtävä. Toivotaan, että uusi vuosi tuo tullessaan toimittajille uuden asenteen, joka johtaa siihen, että Lähi-idän tilanteesta muodostuu rehellisempi ja tarkempi näkemys.
Räikeimpänä esimerkkinä Olli Kivisen kolumni Gazassa tuhotaan gettoja (HS 6.1.2009). Kirjoituksessaan Kivinen antaa lukijan ymmärtää, että palestiinalaiset ovat nykyajan juutalaisia ja Israel on natsi-Saksa. Kyseisen vertauksen tekemisen tarkoitus on vapauttaa palestiinalaiset vastuusta. Näin ollen - Kivisen ajatuksenkulkua noudattaen - myös itsemurhaiskut ovat moraalisesti perusteltavissa.
Hannu Reime puolestaan kirjoitti Gazan sodasta otsikolla Gaza ja unohtamisen voima (YLE 13.1.2009). Kirjoituksessaan Reime syyttää Israelia ”häikäilemättömästä hyökkäyksestään Gazan kaistaleen asukkaita vastaan…Israel poistui Gazasta. Eikö kaiken pitänyt tämän jälkeen olla hyvin? Eikö vika ole palestiinalaisten, jotka alkoivat ampua rakettejaan Israelin puolelle? Näillä melkein retorisiksi tarkoitetuilla kysymyksillä Israel selittää tähän asti ilmeisesti julminta sotaansa Gazan asukkaita vastaan”. Reime sivuuttaa täysin sen tosiasian, että Gazaa hallitseva Hamas perustaa olemassaolonsa juutalaisvihaan ja kahden valtiomallin vastustamiseen. Lainaus on surullinen esimerkki siitä, miten Israel nähdään verenhimoisena valloittajana ja palestiinalaiset viattomana uhrina.
Sodasta on kulunut vuosi, mutta kirjoitusten asenne ei ole muuttunut, kuten Katri Merikallion reportaasi Israel jatkaa Gazan kurittamista edelleen (SK 19.12.2009) osoittaa. Kirjoituksessaan Merikallio käsittelee Gazan vaikeaa tilannetta, mutta jättää täysin mainitsematta ne lukuisat syyt, joiden takia viime talven sota Hamasin ja Israelin välillä käytiin.
Lähteinään Merikallio käyttää yksinomaan YK:n palestiinalaispakolaisista huolehtivan UNRWA:n pääjohtaja Karin AbuZayidin kommentteja ja omia Gazan rajojen ulkopuolelle rajoittuvia havaintojaan. Kun otetaan huomioon, että UNRWA työllistää Hamasin jäseniä, Merikallion johtopäätösten luotettavuus on kyseenalaista. Vuonna 2004 UNRWA:n silloinen pääjohtaja Peter Hansen vahvisti epäilyt siitä, että järjestö työllistää suuren määrän Hamasin jäseniä: ”Kyllä näin varmasti on, ja mielestäni se ei ole mikään rikos”.
James G. Lindsay, UNRWA:n entinen konsuli ja lakiasiantuntija, toteaa, että järjestö ei ole onnistunut estämään ulkomailta saatujen lahjoitusten päätymistä Hamasin käsiin. Lisäksi UNRWA antaa Hamasin käyttää YK:n tunnuksilla merkittyjä tilojaan sotatoimiin ja ambulansseja aseiden ja taistelijoiden kuljettamiseen.
UNRWA:n toiminnasta ja Gazan nykytilasta kertovan juttunsa Merikallio aloittaa kertomalla, kuinka monta palestiinalaista ja israelilaista kuoli vuosi sitten käydyssä sodassa. Tämän jälkeen kirjoittaja hyppää suoraan Gazan surkeaan nykytilanteeseen, kertomatta sodan taustoista. Lukija on näin ollen tietoinen ainoastaan kahdesta asiasta: palestiinalaisia kuoli satakertainen määrä israelilaisiin verrattuna, ja nyt Israel ”kuristaa” Gazaa.
Reportaasissaan Merikallio syyllistyy niin sanottuun ”humanitääriseen rasismiin”. Tämä on käsite, jonka israelilainen älykkö ja tutkija Manfred Gerstenfeld on kehittänyt kuvatessaan pohjoismaista asennetta palestiinalaisia kohtaan. Gerstenfeldin mukaan palestiinalaisia kohdellaan lapsina, joiden ei voida olettaa käyttäytyvän länsimaisten normien ja etiikkakäsitysten mukaisesti.
Sen lisäksi, että Israel ja palestiinalaiset nähdään keskenään vertailukelvottomina, uutisoinnin näkyvin epäkohta vaikuttaa olevan se, että tapahtumat irrotetaan asiayhteydestä, kuten Merikallio tekee kirjoituksessaan. Näin todellisuuden ja mielikuvien välille syntyy tyhjiö, jota toimittajat käyttävät omien poliittisten viestiensä ajamiseen. Poliittisten tarkoitusperien ajaminen ei sinänsä ole väärin, mutta niiden esittäminen tosiasioina osoittaa lukijoiden aliarvioimista.
Israelin ja palestiinalaisten välistä yhteenottoa ei voida tarkastella ilman oikeaa asiayhteyttä. Gazan sota oli osa laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluivat Israelin ja Hamasin lisäksi muun muassa Iran, Hizbollah ja Yhdysvallat. Hamasin ja Israelin sotatoimet eivät tapahdu historiallisessa tyhjiössä, vaan ovat liitoksissa Israelin ja koko arabimaailman konfliktiin, joka on jatkunut vuosikymmeniä.
Suomalaisen lehdistön parissa Israelin kohteleminen tavallisena kansallisvaltiona näyttää olevan mahdoton tehtävä. Toivotaan, että uusi vuosi tuo tullessaan toimittajille uuden asenteen, joka johtaa siihen, että Lähi-idän tilanteesta muodostuu rehellisempi ja tarkempi näkemys.
torstai 3. joulukuuta 2009
Ilmastonmuutoshysteria on tuhoava joukkoliike
Viimeaikaiset sähköpostivuodot englantilaisen East Anglian yliopiston ilmastontutkimuslaitoksen (CRU) henkilökunnan ja satojen tiedemiesten kirjeenvaihdosta on osoitus siitä, että totuudella ja rehellisellä keskustelulla ei ole ollut juurikaan sijaa ilmaston lämpenemiseen viittaavassa tutkimuksessa ja sitä ympäröineessä julkisessa hysteriassa.
Paljastuksesta tekee erittäin merkittävän se, että Philip Jonesin johtama tutkijoiden ryhmä on ollut hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n toiminnan keskeisin vaikuttaja. CRU:n ja muiden ilmasto-tieteilijöiden kirjeenvaihdosta paljastui useita yrityksiä peitellä ilmaston kylmenemistä tukevia tieteellisiä faktoja. Kevin Trenberth, joka oli IPCC:n vuosien 2001 ja 2007 Ilmastonmuutos-raportin keskeinen laatija, kirjoitti johtaville tiedemiehille sähköpostin, jossa hän päivitteli ilmaston lämpenemistä: ” Ilmasto ei lämpene tällä hetkellä ja se on irvokas tosiasia”. Eräässä tutkijoiden välisessä viestiketjussa pohdittiin miten lämpenemiseen skeptisesti suhtautuvat artikkelit voitaisiin pitää poissa tiedelehdistä.
IPCC:n neljännen vuosiarvioinnin (2007) kirjoittaja Eduardo Zorita on vakuuttunut, että Philip Jones ja kaksi muuta tunnettua ilmastotieteilijää Michael Mann (Earth System Science Centre) ja Stefan Rahmstorf (Potsdamin yliopisto) tulee pitää erossa IPCC:n toiminnasta. Zoritan mukaan näiden tutkijoiden uskottavuus on mennyttä: ”Tämän hetkinen tilanne on se, että ilmaston lämpenemiseen epäilevästi suhtautuvia tiedemiehiä pelotellaan ja kiristetään… Minullakin oli ’ilo’ kokea tämä”.
Mikä saa tieteen nimeen vannovat arvostetut tutkijat uhkailemaan toisinajattelijoita ja miksi ilmaston mahdollisesta kylmenemisestä halutaan vaieta?
Amerikkalainen filosofi Eric Hoffer julkaisi vuonna 1951 teoksen Tosiuskovainen: ajatuksia joukkoliikkeiden luonteesta. Hofferin esittämät huomiot joukkoliikkeiden luonteesta voidaan siirtää suoraan nykyhetkeen. Hoffer kuvaa tosiuskovaista seuraavasti: ”Hän ei epäile tai ihmettele…aktiivinen joukkoliike hylkää ajatuksen nykyhetkestä ja keskittyy tulevaan, se vihaa yksilöllisyyttä ja painottaa kuria ja yhteisen mielipiteen merkitystä”.
Teoksen merkittävin ja ajankohtaisin huomio onkin tämä: ”Joukkoliikkeeseen liittyessään ihminen menettää yksilöllisyytensä ja kyvyn ajatella itsenäisesti. Samalla hän löytää uuden ”vapauden”, joka tarjoaa mahdollisuuden vihata, pelotella ja petkuttaa ilman pienintäkään häpeäntunnetta”.
Kuten muun muassa englantilaisen Channel 4 esittämä dokumentti ”The Great Global Warming Swindle” osoitti, ihmisen osuutta ilmaston lämpenemiseen epäilevät tiedemiehet leimataan usein harhaoppisiksi.
Hyvä esimerkki tästä on amerikkalaisen FOX -kanavan äskettäin (25.11) esittämä keskusteluohjelma, jossa brittiläinen juontaja Stuart Varney haastatteli amerikkalaista näyttelijää ja ympäristöliikkeen kansikuvapoika Ed Begleyta. Kohteliaasti ja varovaisesti epäilyksiään ilmaissut haastattelija tyrmistyi, kun ilmastonmuutoksesta puhuttaessa Begley ei suostunutkaan vastaamaan kysymyksiin, vaan raivosi, että ihmisten tulee usko ainoastaan niitä, joiden nimen perässä on kirjainyhdistelmä Ph.D.
Mistä viha ja ärtymys kertovat ja miksi ilmastonmuutosta ympäröivä keskustelu ei ole avointa?
Financial Times -lehden kolumnisti Peter Kay kirjoitti vuonna 2007 kolumnin otsikolla ”Ympäristöliikettä tulee kohdella uskontona” (Financial Times 9.1.2007). Kirjoituksessaan Kay vertaa ympäristöliikkeen luonnetta aikamme muihin suuriin uskontoihin ja aatteisiin: ”Kristityt odottavat Jeesuksen toista tulemista, marxistit odottavat kapitalismin romahdusta ja molemmat ovat uskossaan vankkumattomia. Ympäristöliike toimii saman idean turvin: hiilidioksidipäästöt ja teollistuminen ovat ihmisen tekemiä syntejä ja ennustavat tulevaa katastrofia”. Toisin sanoen ympäristöliikkeen ideologiseen ytimeen ei voi vaikuttaa tieteen keinoin.
Kayn mukaan tuulivoimaloiden ja työpaikoille pyöräilyn ei ole tarkoitus tarjota käytännön keinoja lämpenemisen hidastamiseen, vaan vahvistaa ilmastouskovaisten aatemaailman oikeutus: ”Jokainen ideologia tarvitsee rituaaleja, jotka vahvistavat kyseisen ideologian seuraajien uskon”. Ilmastouskovaisten järkähtämättömyys ja ylenpalttinen tunteellisuus saattavatkin olla juuri niitä tekijöitä, jotka ovat saaneet monet epäilemään tämän ”tiedeyhteisön” johtopäätöksiä.
Voiko olla niin, että ihmisen sisäinen halu uskoa johonkin selittää, miksi monia tieteen nimissä toimivia ihmisiä ei kiinnosta keskustelu ilmastonmuutoksen lukuisista avoimista kysymyksistä?
Viimeaikaiset paljastukset osoittavat, että ilmastonmuutoshysteerikkoja tulee kohdella uskovaisina, ei totuuden sanansaattajina. Miten muuten on selitettävissä heidän vihaiset reaktionsa hyvin perusteltuihin epäilyihin, joiden mukaan ilmaston lämpeneminen ei ehkä olekaan ihmisen syytä?
Paljastuksesta tekee erittäin merkittävän se, että Philip Jonesin johtama tutkijoiden ryhmä on ollut hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n toiminnan keskeisin vaikuttaja. CRU:n ja muiden ilmasto-tieteilijöiden kirjeenvaihdosta paljastui useita yrityksiä peitellä ilmaston kylmenemistä tukevia tieteellisiä faktoja. Kevin Trenberth, joka oli IPCC:n vuosien 2001 ja 2007 Ilmastonmuutos-raportin keskeinen laatija, kirjoitti johtaville tiedemiehille sähköpostin, jossa hän päivitteli ilmaston lämpenemistä: ” Ilmasto ei lämpene tällä hetkellä ja se on irvokas tosiasia”. Eräässä tutkijoiden välisessä viestiketjussa pohdittiin miten lämpenemiseen skeptisesti suhtautuvat artikkelit voitaisiin pitää poissa tiedelehdistä.
IPCC:n neljännen vuosiarvioinnin (2007) kirjoittaja Eduardo Zorita on vakuuttunut, että Philip Jones ja kaksi muuta tunnettua ilmastotieteilijää Michael Mann (Earth System Science Centre) ja Stefan Rahmstorf (Potsdamin yliopisto) tulee pitää erossa IPCC:n toiminnasta. Zoritan mukaan näiden tutkijoiden uskottavuus on mennyttä: ”Tämän hetkinen tilanne on se, että ilmaston lämpenemiseen epäilevästi suhtautuvia tiedemiehiä pelotellaan ja kiristetään… Minullakin oli ’ilo’ kokea tämä”.
Mikä saa tieteen nimeen vannovat arvostetut tutkijat uhkailemaan toisinajattelijoita ja miksi ilmaston mahdollisesta kylmenemisestä halutaan vaieta?
Amerikkalainen filosofi Eric Hoffer julkaisi vuonna 1951 teoksen Tosiuskovainen: ajatuksia joukkoliikkeiden luonteesta. Hofferin esittämät huomiot joukkoliikkeiden luonteesta voidaan siirtää suoraan nykyhetkeen. Hoffer kuvaa tosiuskovaista seuraavasti: ”Hän ei epäile tai ihmettele…aktiivinen joukkoliike hylkää ajatuksen nykyhetkestä ja keskittyy tulevaan, se vihaa yksilöllisyyttä ja painottaa kuria ja yhteisen mielipiteen merkitystä”.
Teoksen merkittävin ja ajankohtaisin huomio onkin tämä: ”Joukkoliikkeeseen liittyessään ihminen menettää yksilöllisyytensä ja kyvyn ajatella itsenäisesti. Samalla hän löytää uuden ”vapauden”, joka tarjoaa mahdollisuuden vihata, pelotella ja petkuttaa ilman pienintäkään häpeäntunnetta”.
Kuten muun muassa englantilaisen Channel 4 esittämä dokumentti ”The Great Global Warming Swindle” osoitti, ihmisen osuutta ilmaston lämpenemiseen epäilevät tiedemiehet leimataan usein harhaoppisiksi.
Hyvä esimerkki tästä on amerikkalaisen FOX -kanavan äskettäin (25.11) esittämä keskusteluohjelma, jossa brittiläinen juontaja Stuart Varney haastatteli amerikkalaista näyttelijää ja ympäristöliikkeen kansikuvapoika Ed Begleyta. Kohteliaasti ja varovaisesti epäilyksiään ilmaissut haastattelija tyrmistyi, kun ilmastonmuutoksesta puhuttaessa Begley ei suostunutkaan vastaamaan kysymyksiin, vaan raivosi, että ihmisten tulee usko ainoastaan niitä, joiden nimen perässä on kirjainyhdistelmä Ph.D.
Mistä viha ja ärtymys kertovat ja miksi ilmastonmuutosta ympäröivä keskustelu ei ole avointa?
Financial Times -lehden kolumnisti Peter Kay kirjoitti vuonna 2007 kolumnin otsikolla ”Ympäristöliikettä tulee kohdella uskontona” (Financial Times 9.1.2007). Kirjoituksessaan Kay vertaa ympäristöliikkeen luonnetta aikamme muihin suuriin uskontoihin ja aatteisiin: ”Kristityt odottavat Jeesuksen toista tulemista, marxistit odottavat kapitalismin romahdusta ja molemmat ovat uskossaan vankkumattomia. Ympäristöliike toimii saman idean turvin: hiilidioksidipäästöt ja teollistuminen ovat ihmisen tekemiä syntejä ja ennustavat tulevaa katastrofia”. Toisin sanoen ympäristöliikkeen ideologiseen ytimeen ei voi vaikuttaa tieteen keinoin.
Kayn mukaan tuulivoimaloiden ja työpaikoille pyöräilyn ei ole tarkoitus tarjota käytännön keinoja lämpenemisen hidastamiseen, vaan vahvistaa ilmastouskovaisten aatemaailman oikeutus: ”Jokainen ideologia tarvitsee rituaaleja, jotka vahvistavat kyseisen ideologian seuraajien uskon”. Ilmastouskovaisten järkähtämättömyys ja ylenpalttinen tunteellisuus saattavatkin olla juuri niitä tekijöitä, jotka ovat saaneet monet epäilemään tämän ”tiedeyhteisön” johtopäätöksiä.
Voiko olla niin, että ihmisen sisäinen halu uskoa johonkin selittää, miksi monia tieteen nimissä toimivia ihmisiä ei kiinnosta keskustelu ilmastonmuutoksen lukuisista avoimista kysymyksistä?
Viimeaikaiset paljastukset osoittavat, että ilmastonmuutoshysteerikkoja tulee kohdella uskovaisina, ei totuuden sanansaattajina. Miten muuten on selitettävissä heidän vihaiset reaktionsa hyvin perusteltuihin epäilyihin, joiden mukaan ilmaston lämpeneminen ei ehkä olekaan ihmisen syytä?
maanantai 12. lokakuuta 2009
Elina Grundström ja Islam
Vihreän Langan päätoimittaja Elina Grundström on jälleen vauhdissa.
Pääkirjoituksessaan (Vihreä Lanka 9.10.2009) Grundström ylistää Islamia ja toivoo, että ”kaunaiset suomalaiset” oppisivat Islamiin kuuluvasta sovinnonteosta, joka kuuluu paastopyhää edeltävään aikaan.
Grundström perustaa käsityksensä Islamista – ja ilmeisesti Indonesiasta – muutamaan muslimituttavaan sekä paastojuhlaan. Kokemuksiinsa nojaten Grundström ihmettelee sitä, miksi suomalaiset mielipidevaikuttajat ovat lähteneet ”esittämään kielteisiä yleistyksiä ja uhkakuvia Islaminuskosta”.
Vaikka Indonesia on muihin islaminuskoisiin maihin verrattuna suvaitsevainen, täytyy muistaa, että maa on viime vuosina kulkenut kohti ääri-islamilaisuutta.
Australialaisen Roy Morgan –tutkimuskeskuksen vuonna 2008 julkaiseman mielipidekyselyn mukaan 52 prosenttia indonesialaisista tukee islamilaista Sharia-lakia maallisen lain sijaan ja 40 prosenttia vastaajista on sitä mieltä, että käsien katkominen olisi sovelias rangaistus varkaudesta.
Grundströmin mukaan ”Islam on hieno uskonto, suunnilleen yhtä hyvä kuin kristinusko…. Tuntemani muslimiaktivistit eivät uhkaa länsimaita, vaan yrittävät ratkaista oman maansa köyhyys- ja ympäristöongelmia. Muslimituttavieni käsitys naisten asemasta on lähempänä omaani kuin lestadiolaisten.”
Herää kysymys, miksi Grundström vertaa muslimien tapaa kohdella naisia juuri lestadiolaisten vastaavaan. Vertauksena Grundströmin tulisi käyttää yleistä länsimaista normia, koska suomalainen käsitys sukupuolten tasa-arvosta perustuu länsimaiseen naiskäsitykseen.
Grundströmin mukaan Islam on hieno uskonto, koska hänen tapaamansa muslimiaktivistit muistuttavat ”vihreyttä ja pohjoismaalaista sosiaalidemokratiaa”.
Vihreä Lanka –lehden lukijana olisin kiinnostunut kuulemaan, mitä mieltä Grundström on indonesialaisten islamistien naiskäsityksestä.
Hän olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa kolumninsa otsikolla ”Islam on huono uskonto”, jos hän Indonesian–vierailunsa aikana olisi tutustunut islamisteihin tai todistanut naisen ympärileikkausseremonian.
Henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvien havaintojen käyttämisessä piilee vaara.
Miljardin ihmisen tunnustamaa uskontoa ei voida arvioida ainoastaan omiin – hyviin tai huonoihin – pakostikin rajallisiin kokemuksiin nojaten, vaan viileästi punniten ja tutkien kokonaisuutta.
Grundström syyttää suomalaisia päätoimittajia islamin mustamaalaamisesta, mutta eikö juuri islaminuskoon liittyvien mahdollisten uhkakuvien pohtiminen ole suomalaisen älymystön tehtävä?
Grundströmin syytös on erityisen outo, kun otetaan huomioon Vihreä Lanka -lehdessä julkaistu piirros, jossa daavidintähti rinnastettiin hakaristiin. Eikö juutalaisuuden symbolin vertaaminen natsitunnukseen ole kielteinen yleistys tai uhkakuvan luominen juutalaisuudesta?
Grundström näyttää pitävän juutalaisaiheisista vertauksista, sillä hänen mielestään suomalaisessa, islamia käsittelevässä keskustelussa on Kristalliyötä edeltävien aikojen piirteitä.
Kristalliyön seurauksena 30 000 juutalaista vietiin keskitysleireihin, 270 synagogaa ja 7000 kotia ja liikettä tuhottiin.
Haluaisinkin tietää, millä tavoin Suomessa käytävä keskustelu islaminuskosta on rinnastettavissa natsi-Saksan kauhuihin? Käsittääkseni vapaassa Suomessa käytävä avoin ja kriittinen keskustelu on kovin kaukana ”kristalliyön kaiusta”. Niin kaukana, että tämän vertauksen tekeminen kyseenalaistaa sen tekijän arviointikyvyn.
Elina Grundström näyttää olevan vakuuttunut siitä, että vuoden 1938 kaltainen toisinto on mahdollinen Suomessa, koska Timo Vihavainen ja muut suomalaiset mielipidevaikuttajat rohkenevat pohtia Islamin vaikutusta Eurooppalaiseen yhteiskuntaan.
Suosittelen Grundströmiä perehtymään Kristalliyön tapahtumiin ja harkitsemaan väitettään uudelleen.
Kirjoitus on vastaus Vihreä Lanka -lehden päätoimittaja Elina Grundströmin kolumniin Islam on hieno uskonto
Obama ja Netanjahu törmäyskurssilla osa II
Kirjoitin 14. huhtikuuta tässä blogissa kirjoituksen otsikolla ”Obama ja Netanjahu törmäyskurssilla?”. Barack Obama ja Benjamin Netanjahu olivat tuolloin maidensa vastavalittuja johtajia. Obama ja Netanjahu ovat edelleen äänestäjiltä saamiensa mandaattien alkutaipaleella, mutta viimeisen neljän kuukauden tapahtumat ovat vahvistaneet otsikon asettaman kysymyksen todeksi. Viime ajat ovat osoittaneet, että säröjä on alkanut muodostua Israelin ja Yhdysvaltojen väliseen suhteeseen, joka Bush nuoremman aikakaudella oli järkkymätön. On muistettava, että Israel ja Yhdysvallat ovat liittolaisia, joiden historiallista sidettä kaksi lyhyen aikaa virassaan toimivaa poliitikkoa eivät pysty kokonaan rikkomaan, vaikka he voivatkin vahingoittaa suhdetta syvästi.
Obama on ottanut Israelin silmätikukseen monella tavalla. Tärkeässä linjanvetopuheessaan Kairossa Obama toisti Yhdysvaltojen ja Israelin suhteen olevan vankkumaton, mutta nosti siirtokunnat yhdeksi suurimmista syistä sille, miksi Lähi-idässä ei ole rauhaa. Siirtokuntien vastustaminen on näkemys, jonka myös aikaisemmat presidentit ovat hyväksyneet. Obaman suhtautumisesta poikkeuksellisen tekee se, että hänen mukaansa kehitystä rauhanneuvotteluissa ei voi tapahtua ennen kuin kysymys siirtokunnista on ratkaistu.
Tämä on armoton näkemys, joka ei saa osakseen ymmärrystä Jerusalemissa.
Netanjahu on useaan otteeseen todennut, että siirtokunnat eivät ole oleellinen osa rauhanneuvotteluja ja niiden laajentaminen – luonnolliseen kasvuun vedoten – on välttämätöntä. Netanjahun mukaan todellinen este rauhalle on sekä Gazassa, että länsirannalla vapaasti vellova juutalaisviha.
Israelin ja Yhdysvaltojen suhteiden viilentyminen ei näy ainoastaan poliittisissa piireissä. Jerusalem Postin tuottaman viimeisimmän mielipidekyselyn mukaan ainoastaan kuusi prosenttia israelilaisista kokee Obaman olevan Israel-myönteinen, kun taas viisikymmentä prosenttia vastanneista kokee presidentin olevan palestiinalaismyönteinen. Nämä ovat paljastavia lukuja kun ottaa huomioon sen, että Israel oli ainoa maailman valtioista, jossa George W.Bush sai myönteisen arvosanan väestön mielipidettä mitatessa.
Obaman poliittiset linjaukset eivät ole ainoa asia, joka häiritsee israelilaisia, vaan tämän lisäksi ongelmaksi koetaan Obaman ylimielinen asenne Israelia kohtaan. Vasemmistolaisen Haaretz -lehden päätoimittaja Aluf Bennin mukaan Obaman puhe Kairossa ja sitä välittömästi seurannut vierailu Buchenwaldin keskitysleirillä olivat osoitus siitä, että Obama ei ole kiinnostunut puhumaan israelilaisille suoraan ja rehellisesti. Obama puhuu Israelista, mutta ei Israelille.
New York Timesissä 27. heinäkuuta ilmestynyt Aluf Bennin kirjoitus heijastaa Israelissa vallalla olevaa näkemystä, jonka mukaan Obama näkee Israelin ainoastaan osana suurempaa ongelmaa, eikä auttavana tekijänä tai tasavertaisena kumppanina.
Obaman aggressiivinen hyökkäys Netanjahua vastaan, kovaääninen siirtokuntien vastustaminen sekä kädenojennukset arabeille ovat saaneet israelilaiset entistä epäluuloisemmaksi nuorta presidenttiä kohtaan.
Näyttää siltä, että Obaman aikomus parantaa suhteita Arabimaiden kanssa painaa vaakakupissa enemmän, kuin suhteiden vaaliminen Israelin kanssa.
On epätodennäköistä, että maiden välille muodostuu pysyvä kuilu, mutta Israelin Obamalta saama kohtelu on johtanut siihen, että Israelin ja Yhdysvaltojen suhde on lyhyessä ajassa viilentynyt huomattavasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
