Lontoon, Madridin ja Pariisin kaduilla on viime viikkoina pidetty useita Israelin Gaza-operaatiota vastustavia mielenilmauksia. Mielenosoituksissa esillä olleiden kylttien iskulauseet vertasivat Israelia natsi-Saksaan ja sen johtajia natsijohtajiin. Amsterdamissa mielenosoittajat vaativat juutalaisten tappamista kaasulla. Vihaisissa huudoissa sionismi rinnastettiin rasismiin ja natsismiin. Yhdysvalloissa, Fort Lauderdalen kaupungissa, mielenosoittajat vaativat juutalaisten joukkotuhoa ja syyttivät Hitleriä siitä, että juutalaiset ovat edelleen elossa.
Israelin sotatoimia vastustaneet ihmiset marssivat sotaa vastaan ja rauhan puolesta, mutta dramaattiset huudot ja järkyttävät iskulauseet saivat varmasti monet tarkkailijat hämmentymään ja kysymään: miksi Israelin toimet herättävät näin suuren vihan aallon ja - ennen kaikkea - miksi näissä mielenosoituksissa Israel leimataan uudeksi natsi-Saksaksi?
Israel-vastaisuuden kiihkeys antaisi olettaa, että Israel tietoisesti pyrkii yleisen mielipiteen ärsyttämiseen. Tästä syystä on häkellyttävää huomata, kuinka totuus on itse asiassa päinvastainen: Israel pyrkii estämään sekä omat että palestiinalaiset siviiliuhrit jopa sotilaallisen menestyksen kustannuksella. BBC:n haastatteleman, Iso-Britannian armeijan eversti Richard Kempin mukaan historiasta ei löydy toista maata, joka olisi pyrkinyt välttämään siviiliuhreja yhtä tehokkaasti kuin Israel viimeisten viikkojen Gaza-operaation aikana.
Näin ollen on hämmentävää, että moni rauhan puolesta ja sotaa vastaan marssiva ihminen on valmis käyttämään kuvia ja sanoja, jotka yhdistävät Israelin sellaiseen valtioon, joka tappoi kuusi miljoonaa juutalaista.
Suomessa on viime päivinä noussut kohu Vihreiden puoluelehti Vihreän Langan julkaisemasta piirroksesta, jossa seinään piirretty daavidintähti rinnastetaan hakaristiin. Juutalaisuuden ja Israelin valtion symbolin rinnastaminen nykyajan paholaismaisimpaan symboliin on Vihreän Langan päätoimittajan Elina Grundströmin mukaan ”monitulkintainen taidemuoto”. Toisin sanoen daavidintähden rinnastaminen hakaristiin on hyväksyttävää, jos se tehdään taiteen tai poliittisen kannanoton nimissä.
Yhdysvaltojen ja Britannian sotatoimien suorana ja epäsuorana seurauksena on kuollut tuhansia siviilejä Irakissa ja Afganistanissa. Silti länsimaissa ei ole syntynyt Yhdysvaltojen ja Britannian olemassaoloa vastustavia liikkeitä, joissa pahuuden alkulähteenä nähtäisiin kristinusko.
Oxfordin yliopiston entinen tutkija Emanuele Ottolenghi selkeytti Israelin arvostelusta käytävää keskustelua vuonna 2003 ilmestyneellä kolumnillaan The Guardianissa, jossa hän kirjoitti antisionismin ja antisemitismin välisestä suhteesta. Ottolenghin mukaan Israelin armeijan toimien rinnastaminen natsi-Saksan väkivaltakoneistoon antaa rinnastajalle vapauden käyttää juutalaisvastaista kieltä, koska tämä kielenkäyttö on asetettu poliittiseen yhteyteen. Ottolenghin siteeraama ranskalainen kirjailija Louis De Bernières kirjoitti The Independent -lehdessä Israelin toimien muistuttavan häntä natsi-Saksasta toisen maailmansodan aikana. Ottolenghin mukaan tämän rinnastuksen tekeminen pyrkii mitätöimään juutalaisten joukkotuhon silkan pahuuden ja tarjoamaan lukijalleen vaihtoehtoisen ajatuksen: jos juutalaiset käyttäytyvät kuin natsiarmeija, niin ehkä toisen maailmansodan julmuudet olivat ansaittuja.
Onko Israelin arvostelussa käytettävä juutalaisvastainen kieli sattumaa, vai onko Israel-vastaisuus nykypäivän juutalaisvastaisuuden hyväksytty muoto?
Vaikka Israelin valtion politiikan ja sen armeijan arvosteleminen ei ole sinänsä juutalaisvastaista, tämä ei sulje pois mahdollisuutta, että Israelin arvostelu olisi usein juutalaisvastaisuudesta kumpuavaa. Israelin arvostelu on yleensä tunteellista, mutta juutalaisiin ja juutalaisuuteen liittyvien kielteisten mielikuvien herättäminen ja niiden yhdistäminen Israeliin hämärtää todellisen ja kuvitellun rajan.
perjantai 23. tammikuuta 2009
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Hamas ja Ahtisaari
Nobel-palkittu Martti Ahtisaari on viime kuukausina kommentoinut voimakkaasti Lähi-idän tilannetta. Ahtisaaren mukaan on häpeällistä, että rauhaa ei ole kyetty saamaan Israelin ja palestiinalaisten välille: "Minun on myönnettävä, että häpeän. Kuinka voimme vuosi vuoden jälkeen tosissamme väittää, että etsimme ratkaisua, ja mitään ei tapahdu." Nobelin rauhanpalkinnon vastaanottamisen aikaan Ahtisaari antoi seuraavan lausunnon: "Kehotamme ihmisiä pitämään vaalit ja sitten, kun ne järjestetään ja niitä voidaan pitää kohtuullisen vapaina ja demokraattisina, sanomme, että 'valitettavasti valituiksi tulikin väärät ihmiset'."
Ahtisaaren lausuntoa, joka arvostelee Hamasin boikotoimista, voidaan pitää monestakin syystä ongelmallisena.
Hamas sai palestiinalaisäänestäjiltä valtakirjan hallita, mutta tuleeko Euroopan unionin tai muiden länsimaiden kunnioittaa äänestystulosta ja hyväksyä Hamas neuvottelupöytään? Valitettavan usein keskustelussa tunnutaan unohtavan Hamasin julistama syy olemassaololleen: Israelin tuhoaminen.
Voidaan kysyä, tarkoittaako Hamas todella, mitä sanoo, kun se puhuu Palestiinan valtion luomisesta? Hamas ei ole ilmaissut haluaan rakentaa valtiota länsimaille tutun liberaalin demokratiamallin mukaan. Ajatus valtiosta - ja ennen kaikkea uskonnon ja valtion erottamisesta - on nykyajan tuote ja näin ollen vaikuttaa siltä, että se ei sovi ääri-islamilaisen ajattelun viitekehykseen. Hamasin julistuksista voi tehdä sen päätelmän, että järjestön tavoite on Israelin korvaaminen islamilaisella valtiolla, jossa poliitikkojen sijaan päätöksiä tekevät uskonnolliset oppineet. Hamasin perustamiskirjan kuudennen artiklan mukaan Hamas on palestiinalaisjärjestö, joka on uskollinen Allahille ja jonka tavoitteena on tehdä Palestiinan alueen jokaisesta senttimetristä islamin hallitsema. Mikään ei siis puhu sen puolesta, että kyseessä olisi valtio, jossa esimerkiksi palestiinalaiset kristityt nauttisivat tasa-arvoista kohtelua muslimien kanssa. Monet Gazan kristityt ovat kokeneet olonsa tukalaksi sen jälkeen, kun Hamas otti alueen haltuunsa vuonna 2006. Hamas ei ole hyvä hallitsija, vaan on tehnyt Gazasta alueen, jossa myös naisten oikeudet ovat kaukana niistä oikeuksista, joita Mahmud Abbasin hallinnoimalla Länsirannalla ylläpidetään. Maailmassa on valtioita, jotka eivät ole täysin vapaita demokratioita, mutta monessa näistä valtioista on ymmärretty hyvän hallitsemisen tuottavan hyviä tuloksia. Hamas ei näytä valinneen tätä tietä.
Maineikkaan yhdysvaltalaisen ajatushautomon, Hudson-instituutin tutkija John O'Sullivanin mukaan on toissijaista, onko rauhanneuvottelujen toinen osapuoli demokraattinen vai ei. Ainoa seikka, jolla O'Sullivanin mukaan on merkitystä, on osapuolen ulkopoliittinen näkemys. Tahojen, jotka tahtoisivat purkaa hamasin vastaisen boikotin, tulisi pohtia, onko Hamasilla todellista kiinnostusta rauhantekoon. Voiko järjestön sanaan luottaa ja mikä tärkeintä, onko Hamasilla pitkän tähtäimen suunnitelmia mahdollisen rauhan vaalimiseen ja onko järjestön poliittinen ja ideologinen ydin sitoutunut rauhaan?
Hamas ei hallitse hyvin, tämä on selvää. Monet muut tutkijat ovat kuitenkin O'Sullivanista poiketen sitä mieltä, että hyvän hallinnon periaatteet itse asiassa sisältyvät demokratian olemukseen. Jos hyväksymme tämän ajatuksen, näyttäytyykö Hamas sen seurauksena myönteisemmässä valossa, kun se kuitenkin pyrki valtaan ja valittiin demokraattisissa vaaleissa?
Demokraattisen kehityksen ei voida olettaa alkavan vaaleista ja päättyvän vaaleihin. Sen sijaan - kuten historia osoittaa - maan, kansan ja sen instituutioiden on usein kypsyttävä näitä arvoja kunnioittaviksi ennen kuin vaalien pitäminen on merkityksellistä. Viidakossa asuvat ihmissyöjät voivat valita johtajansa vapailla vaaleilla, mutta tekeekö se heidän edustamistaan arvoista yhtään jalompia tai hyväksyttävämpiä? Kuinka näin ollen Hamasia - jonka toiminta perustuu poliittisten vastustajien kiduttamiseen, omien kansalaisten pelottelemiseen ja ohjusten ampumiseen viereisen, aidosti demokraattisen valtion siviilikohteisiin - voidaan pitää rauhankumppanina, kun sen olemassaolo perustuu rauhan ja demokratian vastaisuuteen?
Demokraattisten periaatteiden kunnioittaminen edellyttää sen tosiasian hyväksymisen, että Hamas ei edusta näitä periaatteita.
Demokraattinen prosessi sisältää ajatuksen arvoista. Vapaat vaalit ja äänestys toimivat näiden syvempien arvojen välineenä. Demokraattinen vaalijärjestelmä toimii kestävästi vain paikoissa, joissa demokratian syvempiä arvoja ymmärretään ja arvostetaan. Arvostetun yhdysvaltalaisen valtiotieteilijän Robert A. Dahlin mukaan demokraattisen yhteiskunnan keskeiset tunnusmerkit ovat tyrannian torjuminen, yksilön perusoikeudet, yleinen vapaus, itsemääräämisoikeus, moraalinen autonomia, ihmiskehitys, yksityisomaisuuden suoja ja poliittinen tasa-arvo. Jo demokratian määritteiden pinnallinen tarkastelu paljastaa, että Hamas ei edusta niitä. Jos Hamas hyväksyisi nämä perusajatukset ja toteuttaisi niitä, järjestöllä olisi oikeus tulla hyväksytyksi vapaiden valtioiden hallitusten joukkoon. Kun EU vaati vuonna 2006 Gazaan vapaita vaaleja, sen olisi pitänyt vaatia gazalaisia valitsemaan demokraattisten arvojen ylläpitämiseen sitoutunut järjestö. Vapaiden vaalien järjestäminen ei ole saavutus sinänsä, koska demokraattisesti valittu järjestö voi vaalien jälkeenkin olla terroristijärjestö.
Onko rauhantekijä ja Nobel-palkittu Martti Ahtisaari valmis luopumaan liberaaleista ja demokraattisista arvoistaan vain sen vuoksi, että muussa tapauksessa Hamasia boikotoivia valtioita voidaan mahdollisesti syyttää tekopyhyydestä? Ahtisaari näyttää uskovan, että Hamas on valmis rauhanneuvotteluihin, jos länsimaat ovat valmiita purkamaan Hamasia vastustavan boikotin. Omituiseksi tämän ajatuksen tekee se, että Hamas ei ole koskaan osoittanut halua tunnustaa Israelin valtion olemassaoloa. Hamasia mahdollisena rauhankumppanina pitävät tahot uskovat, että Gazaa pelon vallassa pitävä järjestö muuttuu, jos se hyväksytään palestiinalaisten viralliseksi edustajaksi. Kyseessä on epärealistinen toive, koska se sivuuttaa täysin Hamasin syvästi islamilaisen ideologian ja selittää, että Hamas haluaa oikeasti vain valokeilaan. Toisin sanoen tämä kanta ei ota Hamasia vakavasti.
Jos haluamme vaalia demokratian mainetta parhaana tarjolla olevana yhteiskuntamallina, meidän tulee suojata sitä hyökkäyksiltä. Mikä on YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen merkitys, jos sen arvoja tunnustavat liberaalit demokratiat pitävät vaalien järjestämistä ainoana vaatimuksena demokraattisten maiden joukkoon liittymiselle? Hamasin hyväksyminen tasavertaiseksi poliittiseksi kumppaniksi vaatii siis periaatteellisten kysymysten sivuuttamista. Israelin vetäydyttyä Gazasta vuonna 2005 Hamasille tarjoutui erinomainen tilaisuus toimia vastuullisesti ja rakentaa Gazasta taloudellisesti ja poliittisesti kehittyvä alue. Hamas ei ole toiminut kuten vastuullinen hallitsija, vaan on käyttänyt äänestäjiltään saamansa valtakirjan aatteelliseen ja aseelliseen taisteluun Israelia vastaan.
Hamas perustelee olemassaolonsa kannattajilleen ja tukijoilleen yksinkertaisesti: se on ainoa merkittävä palestiinalaisryhmä, joka ei ole myynyt sieluaan Lännelle tai tehnyt myönnytyksiä Israelia kohtaan. Uskonnollisuuden ja islamilaisen maailmankuvan nimeen vannova Hamas ei yksinkertaisesti kykene myönnytyksiin tai kompromisseihin.
Yhdysvaltalainen historioitsija Daniel Pipes on sanonut, että rauha palestiinalaisten ja Israelin välille voidaan saada aikaan ainoastaan siinä tapauksessa, että toinen osapuoli ymmärtää hävinneensä. Kaksi osapuolta, jotka molemmat kokevat olevansa voittajia, eivät voi solmia rauhansopimusta, vaan korkeintaan hetkellisen rauhan, kuten Hamasin ja Israelin välillä pitkään ollut hutera hudna (aselepo) osoittaa. Toisin sanoen Hamas on pakotettava uskomaan, että se ei voi saavuttaa tavoitettaan tuhota Israel.
Sivuuttamalla Hamasin länsimaat lähettäisivät voimakkaan viestin koko arabimaailmalle: vihan saarnaaminen Israelia ja ei-islaminuskoisia kohtaan ei ole hyväksyttävää. Vastuullista ja vapaata yhteiskuntaa kohti kehittyminen vaatii vastuun ottamista myös kansalaistasolla. Irak on tällä hetkellä ainoa arabimaa, jossa enemmistö on jossain määrin ymmärtänyt edustuksellisen demokratian merkityksen.
Ahtisaaren viimeaikaisten lausuntojen motiivit ovat hämärän peitossa, ja on mahdollista, että arvostettu rauhantekijä tietää Hamasin aikeista jotain, mitä me muut emme tiedä. Gazan tilannetta tarkasteltaessa voidaan kuitenkin vetää se johtopäätös, että kaistaletta ei johda demokraattinen ja valistunut joukko palestiinalaisia. Sotaisille ja tuhoaville periaatteilleen uskolliselle järjestölle demokraattinen yhteiskunta ja rauhanprosessi Israelin kanssa eivät ole todellisia vaihtoehtoja. Näin ollen Hamasin vastaisen boikotin purkaminen palvelisi ainoastaan Hamasia, ei rauhaa.
Ahtisaaren lausuntoa, joka arvostelee Hamasin boikotoimista, voidaan pitää monestakin syystä ongelmallisena.
Hamas sai palestiinalaisäänestäjiltä valtakirjan hallita, mutta tuleeko Euroopan unionin tai muiden länsimaiden kunnioittaa äänestystulosta ja hyväksyä Hamas neuvottelupöytään? Valitettavan usein keskustelussa tunnutaan unohtavan Hamasin julistama syy olemassaololleen: Israelin tuhoaminen.
Voidaan kysyä, tarkoittaako Hamas todella, mitä sanoo, kun se puhuu Palestiinan valtion luomisesta? Hamas ei ole ilmaissut haluaan rakentaa valtiota länsimaille tutun liberaalin demokratiamallin mukaan. Ajatus valtiosta - ja ennen kaikkea uskonnon ja valtion erottamisesta - on nykyajan tuote ja näin ollen vaikuttaa siltä, että se ei sovi ääri-islamilaisen ajattelun viitekehykseen. Hamasin julistuksista voi tehdä sen päätelmän, että järjestön tavoite on Israelin korvaaminen islamilaisella valtiolla, jossa poliitikkojen sijaan päätöksiä tekevät uskonnolliset oppineet. Hamasin perustamiskirjan kuudennen artiklan mukaan Hamas on palestiinalaisjärjestö, joka on uskollinen Allahille ja jonka tavoitteena on tehdä Palestiinan alueen jokaisesta senttimetristä islamin hallitsema. Mikään ei siis puhu sen puolesta, että kyseessä olisi valtio, jossa esimerkiksi palestiinalaiset kristityt nauttisivat tasa-arvoista kohtelua muslimien kanssa. Monet Gazan kristityt ovat kokeneet olonsa tukalaksi sen jälkeen, kun Hamas otti alueen haltuunsa vuonna 2006. Hamas ei ole hyvä hallitsija, vaan on tehnyt Gazasta alueen, jossa myös naisten oikeudet ovat kaukana niistä oikeuksista, joita Mahmud Abbasin hallinnoimalla Länsirannalla ylläpidetään. Maailmassa on valtioita, jotka eivät ole täysin vapaita demokratioita, mutta monessa näistä valtioista on ymmärretty hyvän hallitsemisen tuottavan hyviä tuloksia. Hamas ei näytä valinneen tätä tietä.
Maineikkaan yhdysvaltalaisen ajatushautomon, Hudson-instituutin tutkija John O'Sullivanin mukaan on toissijaista, onko rauhanneuvottelujen toinen osapuoli demokraattinen vai ei. Ainoa seikka, jolla O'Sullivanin mukaan on merkitystä, on osapuolen ulkopoliittinen näkemys. Tahojen, jotka tahtoisivat purkaa hamasin vastaisen boikotin, tulisi pohtia, onko Hamasilla todellista kiinnostusta rauhantekoon. Voiko järjestön sanaan luottaa ja mikä tärkeintä, onko Hamasilla pitkän tähtäimen suunnitelmia mahdollisen rauhan vaalimiseen ja onko järjestön poliittinen ja ideologinen ydin sitoutunut rauhaan?
Hamas ei hallitse hyvin, tämä on selvää. Monet muut tutkijat ovat kuitenkin O'Sullivanista poiketen sitä mieltä, että hyvän hallinnon periaatteet itse asiassa sisältyvät demokratian olemukseen. Jos hyväksymme tämän ajatuksen, näyttäytyykö Hamas sen seurauksena myönteisemmässä valossa, kun se kuitenkin pyrki valtaan ja valittiin demokraattisissa vaaleissa?
Demokraattisen kehityksen ei voida olettaa alkavan vaaleista ja päättyvän vaaleihin. Sen sijaan - kuten historia osoittaa - maan, kansan ja sen instituutioiden on usein kypsyttävä näitä arvoja kunnioittaviksi ennen kuin vaalien pitäminen on merkityksellistä. Viidakossa asuvat ihmissyöjät voivat valita johtajansa vapailla vaaleilla, mutta tekeekö se heidän edustamistaan arvoista yhtään jalompia tai hyväksyttävämpiä? Kuinka näin ollen Hamasia - jonka toiminta perustuu poliittisten vastustajien kiduttamiseen, omien kansalaisten pelottelemiseen ja ohjusten ampumiseen viereisen, aidosti demokraattisen valtion siviilikohteisiin - voidaan pitää rauhankumppanina, kun sen olemassaolo perustuu rauhan ja demokratian vastaisuuteen?
Demokraattisten periaatteiden kunnioittaminen edellyttää sen tosiasian hyväksymisen, että Hamas ei edusta näitä periaatteita.
Demokraattinen prosessi sisältää ajatuksen arvoista. Vapaat vaalit ja äänestys toimivat näiden syvempien arvojen välineenä. Demokraattinen vaalijärjestelmä toimii kestävästi vain paikoissa, joissa demokratian syvempiä arvoja ymmärretään ja arvostetaan. Arvostetun yhdysvaltalaisen valtiotieteilijän Robert A. Dahlin mukaan demokraattisen yhteiskunnan keskeiset tunnusmerkit ovat tyrannian torjuminen, yksilön perusoikeudet, yleinen vapaus, itsemääräämisoikeus, moraalinen autonomia, ihmiskehitys, yksityisomaisuuden suoja ja poliittinen tasa-arvo. Jo demokratian määritteiden pinnallinen tarkastelu paljastaa, että Hamas ei edusta niitä. Jos Hamas hyväksyisi nämä perusajatukset ja toteuttaisi niitä, järjestöllä olisi oikeus tulla hyväksytyksi vapaiden valtioiden hallitusten joukkoon. Kun EU vaati vuonna 2006 Gazaan vapaita vaaleja, sen olisi pitänyt vaatia gazalaisia valitsemaan demokraattisten arvojen ylläpitämiseen sitoutunut järjestö. Vapaiden vaalien järjestäminen ei ole saavutus sinänsä, koska demokraattisesti valittu järjestö voi vaalien jälkeenkin olla terroristijärjestö.
Onko rauhantekijä ja Nobel-palkittu Martti Ahtisaari valmis luopumaan liberaaleista ja demokraattisista arvoistaan vain sen vuoksi, että muussa tapauksessa Hamasia boikotoivia valtioita voidaan mahdollisesti syyttää tekopyhyydestä? Ahtisaari näyttää uskovan, että Hamas on valmis rauhanneuvotteluihin, jos länsimaat ovat valmiita purkamaan Hamasia vastustavan boikotin. Omituiseksi tämän ajatuksen tekee se, että Hamas ei ole koskaan osoittanut halua tunnustaa Israelin valtion olemassaoloa. Hamasia mahdollisena rauhankumppanina pitävät tahot uskovat, että Gazaa pelon vallassa pitävä järjestö muuttuu, jos se hyväksytään palestiinalaisten viralliseksi edustajaksi. Kyseessä on epärealistinen toive, koska se sivuuttaa täysin Hamasin syvästi islamilaisen ideologian ja selittää, että Hamas haluaa oikeasti vain valokeilaan. Toisin sanoen tämä kanta ei ota Hamasia vakavasti.
Jos haluamme vaalia demokratian mainetta parhaana tarjolla olevana yhteiskuntamallina, meidän tulee suojata sitä hyökkäyksiltä. Mikä on YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen merkitys, jos sen arvoja tunnustavat liberaalit demokratiat pitävät vaalien järjestämistä ainoana vaatimuksena demokraattisten maiden joukkoon liittymiselle? Hamasin hyväksyminen tasavertaiseksi poliittiseksi kumppaniksi vaatii siis periaatteellisten kysymysten sivuuttamista. Israelin vetäydyttyä Gazasta vuonna 2005 Hamasille tarjoutui erinomainen tilaisuus toimia vastuullisesti ja rakentaa Gazasta taloudellisesti ja poliittisesti kehittyvä alue. Hamas ei ole toiminut kuten vastuullinen hallitsija, vaan on käyttänyt äänestäjiltään saamansa valtakirjan aatteelliseen ja aseelliseen taisteluun Israelia vastaan.
Hamas perustelee olemassaolonsa kannattajilleen ja tukijoilleen yksinkertaisesti: se on ainoa merkittävä palestiinalaisryhmä, joka ei ole myynyt sieluaan Lännelle tai tehnyt myönnytyksiä Israelia kohtaan. Uskonnollisuuden ja islamilaisen maailmankuvan nimeen vannova Hamas ei yksinkertaisesti kykene myönnytyksiin tai kompromisseihin.
Yhdysvaltalainen historioitsija Daniel Pipes on sanonut, että rauha palestiinalaisten ja Israelin välille voidaan saada aikaan ainoastaan siinä tapauksessa, että toinen osapuoli ymmärtää hävinneensä. Kaksi osapuolta, jotka molemmat kokevat olevansa voittajia, eivät voi solmia rauhansopimusta, vaan korkeintaan hetkellisen rauhan, kuten Hamasin ja Israelin välillä pitkään ollut hutera hudna (aselepo) osoittaa. Toisin sanoen Hamas on pakotettava uskomaan, että se ei voi saavuttaa tavoitettaan tuhota Israel.
Sivuuttamalla Hamasin länsimaat lähettäisivät voimakkaan viestin koko arabimaailmalle: vihan saarnaaminen Israelia ja ei-islaminuskoisia kohtaan ei ole hyväksyttävää. Vastuullista ja vapaata yhteiskuntaa kohti kehittyminen vaatii vastuun ottamista myös kansalaistasolla. Irak on tällä hetkellä ainoa arabimaa, jossa enemmistö on jossain määrin ymmärtänyt edustuksellisen demokratian merkityksen.
Ahtisaaren viimeaikaisten lausuntojen motiivit ovat hämärän peitossa, ja on mahdollista, että arvostettu rauhantekijä tietää Hamasin aikeista jotain, mitä me muut emme tiedä. Gazan tilannetta tarkasteltaessa voidaan kuitenkin vetää se johtopäätös, että kaistaletta ei johda demokraattinen ja valistunut joukko palestiinalaisia. Sotaisille ja tuhoaville periaatteilleen uskolliselle järjestölle demokraattinen yhteiskunta ja rauhanprosessi Israelin kanssa eivät ole todellisia vaihtoehtoja. Näin ollen Hamasin vastaisen boikotin purkaminen palvelisi ainoastaan Hamasia, ei rauhaa.
Quo Vadis, monikulttuurinen Eurooppa?
Olen monesti miettinyt, miltä Eurooppa mahtaa näyttää neljännesvuosisadan päästä, kun oma sukupolveni on saavuttanut keski-iän. Tämän päivän Euroopasta on hieman huomaamatta muodostunut eri kulttuureista koostuva arvomaailmojen sulatusuuni. Tällä hetkellä voimme vielä puhua sulatusuunista, mutta näkyvissä on merkkejä, jotka viittaavat eri arvoja edustavien kulttuurien yhteentörmäykseen.
Kulttuurit voidaan jakaa karkeasti niihin, joiden kulttuuriperintö kumpuaa antiikin Kreikasta, valistumisen ajasta sekä juutalais-kristillisestä perinteestä, ja niihin, joiden tausta ovat selkeästi edellä mainituista – siis länsimaalaisesta perinteestä – poikkeava. Seitsemänkymmentäluvun vasemmistolaisissa ja pasifistisissa jälkimainingeissa elävälle eurooppalaiselle ihmiselle arvot ja niiden lähde eivät ole yhtä selkeitä ja yhtä juurtuneita kuin eri arvomaailmasta tulevalle ensimmäisen tai toisen sukupolven maahanmuuttajalle. Arvomaailmat eivät törmää tai sulaudu toisiinsa, vaan voimakkaampi ja aggressiivisempi ajaa heikomman yli. Monikulttuurisuus on ajatus, jonka mukaan minkään yhden kulttuurin tai uskonnon tarjoama arvomaailma ei voi toimia kaikille, koska yhteiskunta rakentuu useasta eri yksilöstä ja yhteisöstä, jotka kaikki edustavat omia arvojaan. Monikulttuurisuutta yhteiskuntamallina, tai eräänlaisena arvojen kompromissina, on useissa maissa poliitikkojen sekä kansalaisten taholta tervehditty uutena kaiken ratkaisevana ja rajat ylittävänä uskontona, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia.
Jos monikulttuurisuus on uuden arvomaailman pohja, niin siinä tapauksessa yhteiskunnan lait, oikean ja väärän ero sekä eettisyys eivät enää ole itsestään selviä arvoja, koska niiden merkityksestä on tullut suhteellista. Monikulttuurinen yhteiskunta ei suvaitsevaisuudessaan pysty toteamaan, että naisten oikeudet sekä yksilönvapaus ovat universaaleja arvoja, joista ei tule neuvotella. Monikulttuurisuus on siis synnyttänyt uuden arvomaailman, jonka tarkoituksena on korvata eurooppalainen, länsimaalaiseksi ymmärretty arvomaailma.
Mistä tämä kehitys johtuu? Vastausta voidaan ehkä hakea juutalaisten uuskonservatiivien ajattelusta. Allan Bloomin mukaan järki yksistään ei pysty synnyttämään arvoja, ja usko siihen voi olla turmiollista. Jos olettamuksena on, että arvojärjestelmä on jokaisen yhteiskunnan kulmakivi, niin silloin yhteiskunta, jonka jäsenet eivät jaa perustavanlaatuisia arvoja siitä, mikä on laitonta ja mikä laillista, on ongelmissa.
Bloom tarkoittaa tällä, että sellaiset Euroopalle tyypilliset aatteet kuten sosialismi tai humanismi pystyvät kyllä luomaan työkalut sille, että kykenemme todentamaan moraalisen oikean ja väärän arvon, mutta aatteet itsessään eivät pysty luomaan arvoja tai arvomaailmoja. Monikulttuurisen ideologian edustajalle menneisyys on täynnä virheitä, joita nykyajan ihmisen ei tule toistaa. He näkevät historian yhtenä barbaarisena jatkumona, jossa vainot, sivistymättömyys ja rasismi olivat pääosassa. Kuten Bloom sanoo, relativistinen monikulttuurisuus ei pyri oppimaan menneisyyden virheistä kulttuuriperintöään hävittämättä, vaan on tullut johtopäätökseen, että länsimainen juutalais-kristillinen perintömme itsessään on virhe, josta joudumme luopumaan korjataksemme sen aiheuttamat tuhot.
Edellä esitetyn ajattelun perusteella ei ole yllätys, että monikulttuurisuus on löytänyt henkisen kotinsa Euroopasta. Valistumisen ajan jälkeinen eurooppalainen ihminen hylkäsi J-lan, tai ainakin ajatuksen uskonnosta moraalin mittarina. Voidaankin väittää, että Euroopan nuori muslimiväestö on ensisijainen hyötyjä Euroopan omasta arvotyhjiöstä. Jopa maallistuneet eurooppalaiset muslimit ovat hyvin tietoisia islamilaisesta kulttuuriperinnöstä, ja mikä tärkeintä, he eivät häpeile näyttää sitä toisin kuin arvomaailmastaan ja identiteetistään epävarmat länsieurooppalaiset. Toisin sanoen: jotta monikulttuurisuus voisi toimia, sen muodostavien kulttuurien on hyväksyttävä sosiaalisen sopimuksen kautta yhteiset pelisäännöt. Toisaalta, jotta liberaali demokratia voi toimia, sillä on oltava kansan tuki, ja jotta tuki voisi olla olemassa, kansalla on oltava vahva yhteinen ymmärrys arvojensa lähteestä. Tällä hetkellä monen Euroopan maan kohtalona on tulla yliajetuksi yhteiskunnan sisällä olevien ”uusien”, länsimaista demokratiakäsitystä vierastavien kulttuurien toimesta. Kuten historiassa on usein nähty, kulttuurit, jotka eivät pysty varjelemaan arvojaan, katoavat.
Miksi monikulttuurisuuden luomaan relativismiin perustuvan ideologian vastustaminen on toivottavaa? Nykypäivän monikulttuurisuutta kannattavat tahot myöntävät, että yhteiskuntamme ja arvomaailmamme ovat kehittyneempiä kuin ne olivat 1920-luvulla. He eivät kuitenkaan ole valmiita sanomaan, että kaukainen afrikkalainen heimokulttuuri vuonna 2007 on kehittymättömämpi kuin oma länsimainen kulttuurimme samana vuonna. On ensiarvoisen tärkeää, että kehityksen mittaamisesta ei tehdä suhteellista. Meidän on kyettävä sanomaan, että nykypäivän teknologia, edustuksellinen demokratia, tieteelliset metodit sekä ajatus universaaleista arvoista ovat kaikki asioita, joissa länsimaat ovat ylivertaisia. Ei siksi, että eurooppalaiset olisivat ylivertaisia ihmisiä, vaan siksi, että juutalais-kristillisen perinteen luomat ideat ovat ylivertaisia.
Kysymys kuuluukin: ovatko eurooppalaiset, vapaamielistä demokratiamallia parhaana yhteiskuntarakenteena pitävät ihmiset valmiit hyväksymään esimerkiksi Sharia-lain tasavertaiseksi monikulttuurisuuden hienoutta ylistäessään? Alankomaissa tähän suuntaan on jo menty, kun Oikeusministeri Pier Hein Donner ilmoitti vuonna 2006, että enemmistön kannatuksella hallitus on valmis asettamaan tietyt alueet Sharian alaisuuteen. Väestötilastot kertovat, että tästä ei olla Alankomaissa tai muuallakaan Euroopassa kaukana. Euroopassa länsimaisille arvoille vieraat kulttuurit sekä uskonnot kukoistavat: Amsterdamin ja Rotterdamin nuorisosta yli viidelläkymmenellä prosentilla on maahanmuuttajatausta. Seuraavat vuodet tulevat ratkaisemaan, onko Euroopan uusi väestönosa valmis hyväksymään demokratian, yksilönvapauden ja länsimaisen oikeuskäsityksen ja onko vanha väestönosa valmis puolustamaan näitä arvojaan
Kirjoitus on julkaistu Hakehila-lehdessä 4/2007
Kulttuurit voidaan jakaa karkeasti niihin, joiden kulttuuriperintö kumpuaa antiikin Kreikasta, valistumisen ajasta sekä juutalais-kristillisestä perinteestä, ja niihin, joiden tausta ovat selkeästi edellä mainituista – siis länsimaalaisesta perinteestä – poikkeava. Seitsemänkymmentäluvun vasemmistolaisissa ja pasifistisissa jälkimainingeissa elävälle eurooppalaiselle ihmiselle arvot ja niiden lähde eivät ole yhtä selkeitä ja yhtä juurtuneita kuin eri arvomaailmasta tulevalle ensimmäisen tai toisen sukupolven maahanmuuttajalle. Arvomaailmat eivät törmää tai sulaudu toisiinsa, vaan voimakkaampi ja aggressiivisempi ajaa heikomman yli. Monikulttuurisuus on ajatus, jonka mukaan minkään yhden kulttuurin tai uskonnon tarjoama arvomaailma ei voi toimia kaikille, koska yhteiskunta rakentuu useasta eri yksilöstä ja yhteisöstä, jotka kaikki edustavat omia arvojaan. Monikulttuurisuutta yhteiskuntamallina, tai eräänlaisena arvojen kompromissina, on useissa maissa poliitikkojen sekä kansalaisten taholta tervehditty uutena kaiken ratkaisevana ja rajat ylittävänä uskontona, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia.
Jos monikulttuurisuus on uuden arvomaailman pohja, niin siinä tapauksessa yhteiskunnan lait, oikean ja väärän ero sekä eettisyys eivät enää ole itsestään selviä arvoja, koska niiden merkityksestä on tullut suhteellista. Monikulttuurinen yhteiskunta ei suvaitsevaisuudessaan pysty toteamaan, että naisten oikeudet sekä yksilönvapaus ovat universaaleja arvoja, joista ei tule neuvotella. Monikulttuurisuus on siis synnyttänyt uuden arvomaailman, jonka tarkoituksena on korvata eurooppalainen, länsimaalaiseksi ymmärretty arvomaailma.
Mistä tämä kehitys johtuu? Vastausta voidaan ehkä hakea juutalaisten uuskonservatiivien ajattelusta. Allan Bloomin mukaan järki yksistään ei pysty synnyttämään arvoja, ja usko siihen voi olla turmiollista. Jos olettamuksena on, että arvojärjestelmä on jokaisen yhteiskunnan kulmakivi, niin silloin yhteiskunta, jonka jäsenet eivät jaa perustavanlaatuisia arvoja siitä, mikä on laitonta ja mikä laillista, on ongelmissa.
Bloom tarkoittaa tällä, että sellaiset Euroopalle tyypilliset aatteet kuten sosialismi tai humanismi pystyvät kyllä luomaan työkalut sille, että kykenemme todentamaan moraalisen oikean ja väärän arvon, mutta aatteet itsessään eivät pysty luomaan arvoja tai arvomaailmoja. Monikulttuurisen ideologian edustajalle menneisyys on täynnä virheitä, joita nykyajan ihmisen ei tule toistaa. He näkevät historian yhtenä barbaarisena jatkumona, jossa vainot, sivistymättömyys ja rasismi olivat pääosassa. Kuten Bloom sanoo, relativistinen monikulttuurisuus ei pyri oppimaan menneisyyden virheistä kulttuuriperintöään hävittämättä, vaan on tullut johtopäätökseen, että länsimainen juutalais-kristillinen perintömme itsessään on virhe, josta joudumme luopumaan korjataksemme sen aiheuttamat tuhot.
Edellä esitetyn ajattelun perusteella ei ole yllätys, että monikulttuurisuus on löytänyt henkisen kotinsa Euroopasta. Valistumisen ajan jälkeinen eurooppalainen ihminen hylkäsi J-lan, tai ainakin ajatuksen uskonnosta moraalin mittarina. Voidaankin väittää, että Euroopan nuori muslimiväestö on ensisijainen hyötyjä Euroopan omasta arvotyhjiöstä. Jopa maallistuneet eurooppalaiset muslimit ovat hyvin tietoisia islamilaisesta kulttuuriperinnöstä, ja mikä tärkeintä, he eivät häpeile näyttää sitä toisin kuin arvomaailmastaan ja identiteetistään epävarmat länsieurooppalaiset. Toisin sanoen: jotta monikulttuurisuus voisi toimia, sen muodostavien kulttuurien on hyväksyttävä sosiaalisen sopimuksen kautta yhteiset pelisäännöt. Toisaalta, jotta liberaali demokratia voi toimia, sillä on oltava kansan tuki, ja jotta tuki voisi olla olemassa, kansalla on oltava vahva yhteinen ymmärrys arvojensa lähteestä. Tällä hetkellä monen Euroopan maan kohtalona on tulla yliajetuksi yhteiskunnan sisällä olevien ”uusien”, länsimaista demokratiakäsitystä vierastavien kulttuurien toimesta. Kuten historiassa on usein nähty, kulttuurit, jotka eivät pysty varjelemaan arvojaan, katoavat.
Miksi monikulttuurisuuden luomaan relativismiin perustuvan ideologian vastustaminen on toivottavaa? Nykypäivän monikulttuurisuutta kannattavat tahot myöntävät, että yhteiskuntamme ja arvomaailmamme ovat kehittyneempiä kuin ne olivat 1920-luvulla. He eivät kuitenkaan ole valmiita sanomaan, että kaukainen afrikkalainen heimokulttuuri vuonna 2007 on kehittymättömämpi kuin oma länsimainen kulttuurimme samana vuonna. On ensiarvoisen tärkeää, että kehityksen mittaamisesta ei tehdä suhteellista. Meidän on kyettävä sanomaan, että nykypäivän teknologia, edustuksellinen demokratia, tieteelliset metodit sekä ajatus universaaleista arvoista ovat kaikki asioita, joissa länsimaat ovat ylivertaisia. Ei siksi, että eurooppalaiset olisivat ylivertaisia ihmisiä, vaan siksi, että juutalais-kristillisen perinteen luomat ideat ovat ylivertaisia.
Kysymys kuuluukin: ovatko eurooppalaiset, vapaamielistä demokratiamallia parhaana yhteiskuntarakenteena pitävät ihmiset valmiit hyväksymään esimerkiksi Sharia-lain tasavertaiseksi monikulttuurisuuden hienoutta ylistäessään? Alankomaissa tähän suuntaan on jo menty, kun Oikeusministeri Pier Hein Donner ilmoitti vuonna 2006, että enemmistön kannatuksella hallitus on valmis asettamaan tietyt alueet Sharian alaisuuteen. Väestötilastot kertovat, että tästä ei olla Alankomaissa tai muuallakaan Euroopassa kaukana. Euroopassa länsimaisille arvoille vieraat kulttuurit sekä uskonnot kukoistavat: Amsterdamin ja Rotterdamin nuorisosta yli viidelläkymmenellä prosentilla on maahanmuuttajatausta. Seuraavat vuodet tulevat ratkaisemaan, onko Euroopan uusi väestönosa valmis hyväksymään demokratian, yksilönvapauden ja länsimaisen oikeuskäsityksen ja onko vanha väestönosa valmis puolustamaan näitä arvojaan
Kirjoitus on julkaistu Hakehila-lehdessä 4/2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
