Kirkon Ulkomaanavun johtaja Antti Pentikäisen mukaan Israelin tukeminen vahingoittaa rauhanprosessia. Pentikäisen mielestä Israelia kritiikittömästi tukevat kristityt ryhmittymät ovat Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin osapuoli (Iltalehti 17.3.2010): ”Äärikristilliset ja -konservatiiviset ryhmät EU:n ja Yhdysvaltain alueella ovat osa tätä (Lähi-idän) ongelmaa”.
Pentikäinen kokee, että suomalaisissa kirkoissa ongelma on kärjistynyt: ”Myös meidän kirkoissamme ja vapaissa kristillisissä suunnissamme esiintyy puhetta, jonka voi tulkita vihaan ja väkivaltaan yllyttämiseksi. Olen sellaista itsekin todistanut” (Iltalehti 17.3.2010).
Voiko olla niin, että Pentikäisen syytökset ovat mielikuvituksen tuotosta?
Pentikäisen kokemukset ovat kuin suoraan Franz Kafkan novellista. Oikeusjuttu-teoksessa päähenkilö Josef K joutuu ahdistavan ajojahdin kohteeksi täysin ilman syytä. Häntä syyttävät ihmiset ovat nimettömiä ja lähes näkymättömiä. Pentikäisen tapauksessa tilanne on päinvastainen. Hän on näkymätön syyttäjä ja Israelia puolustavat suomalaiset kristityt ovat Josef K.
Kristiina Markkanen säestää Pentikäistä Helsingin Sanomissa julkaistulla kirjoituksellaan Vihaa Kirkossa (HS 3.4.2010). Markkasen mukaan 1960-luvun lopun yleinen mielipide Israelia kohtaan muuttui Israel-myönteisestä palestiinalaisia suosivaksi: ”Enää ei olla huolissaan Israelin olemassaolosta vaan palestiinalaisten ihmisoikeuksista. Tätä ei Israelia ja juutalaisia tukevissa piireissä ole katsottu hyvällä”.
Toisin sanoen Markkanen on sitä mieltä, että Israelia tukevat suomalaiset kristityt eivät välitä palestiinalaisten ihmisoikeuksista. Syytös on melkoinen varsinkin, koska kirjoituksessa ei viitata yhteenkään tapaukseen, jossa tulisi ilmi Israelia tukevien väitetty pahuus.
Pentikäisen mukaan Israelin tuhoama ja Kirkon ulkomaanavun rahoittama Gazassa sijainnut klinikka on osoitus suomalaiskristittyjen vihasta: ”Kaikkien palestiinalaisten leimaaminen terroristeiksi on esimerkki vihapuheesta. Klinikka oli äiti-lapsiklinikka.”
Jälleen jää epäselväksi kuka olisi väittänyt kaikkia palestiinalaisia terroristeiksi.
Todellisuus on kuitenkin se, että ääri-islamilainen terroristijärjestö Hamas käytti kyseistä klinikkaa asevarastonaan. Hamas on tunnettu siitä, että se käyttää Gazan kansainvälisten avustusjärjestöjen rakennuksia terroritekoihin.
Pentikäinen ja Markkanen ovat valinneet helpon uhrin: suomalaisen kristityn. Voidaan olettaa, että Pentikäinen ei joudu muuttamaan numeroaan salaiseksi, hankkimaan henkivartijoita tai muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Näin kävi tanskalaiselle pilapiirtäjä Kurt Westergaardille, joka erehtyi piirtämään pilakuvan Muhammedista, jonka turbaaniin oli piilotettu pommi. Piirrosten seurauksena Lähi-itä syttyi mellakoista miljoonien muslimien vaatiessa Westergaardin päätä vadille.
Pentikäinen syyttää konfliktin pitkittymisestä suomalaisia kristittyjä, joiden sananvapaus on Suomen laissa turvattu. Suomalaiset Karmel-yhdistys ja Israelin ystävät Ry käyttävät demokraattisia keinoja vaikuttaakseen Suomen hallituksen Israel-politiikkaan.
Pentikäisen syytösten taustalla on joko täydellinen tietämättömyys Lähi-idän konfliktin todellisesta tilasta tai halu mustamaalta niitä, joiden mielipiteet eroavat Pentikäisen edustaman Kirkon Ulkomaanavun maailmankuvasta.
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Demokraattinen Irak
Irakissa järjestetään tänään sen historian toiset parlamenttivaalit. Yhdysvaltojen johtaman koalition Saddam Husseinin vastaiset sotatoimet alkoivat maaliskuussa 2003 ja nyt näyttää siltä, että Irak on onnistunut omaksumaan demokraattisen yhteiskunnan pelisäännöt.
Kuwaitilaisen Al Rai -lehden irakilainen Washingtonin-kirjeenvaihtaja Hussain Abdul-Hussain kirjoitti New York Timesissa (7.3.2010) maansa vaalien merkityksestä seuraavasti: ”Demokratia on muuttanut suuren osan irakilaisista, jotka olivat Saddamin hallinnon aikaan joko liian pelokkaita tai apaattisia äänestämään, kansalaisiksi, jotka ovat sitoutuneet äänestämään, koska he kokevat maansa omakseen”.
Jopa yleensä kyyninen ja amerikkalaisvastainen Helsingin Sanomat (HS 7.3.2010) myöntää, että askel parempaan on tapahtunut: ”Kun Irakissa pidetään sunnuntaina Saddam Husseinin jälkeisen ajan toiset parlamenttivaalit, äänestäjien turvallisuus tuottaa yhä vakavaa huolta. Vaalit toteutuvat silti astetta normaalimmissa oloissa kuin neljä vuotta sitten. Pääosassa ovat poliitikot, eivät pyssymiehet”.
Se, että pääosassa ovat pyssymiesten sijaan poliitikot, on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen johtama koalitio on onnistunut tehtävässään. Vastuu on nyt irakilaisilla.
Kirjoitin Irakin tilanteesta 13. helmikuuta 2009 ( Irakin sodasta ja sen vastustajista), kun maassa oli juuri järjestetty vapaat vaalit. Kirjoituksessa lainasin chileläisen näytelmäkirjailija Ariel Dorfmanin brittiläisessä Independent-lehdessä (26.2.2003) irakilaiselle toisinajattelijalle osoitettua kirjettä: ”Mikä oikeus kenelläkään on kieltää sinun oikeutesi elää vapaudessa ja tulla vapautetuksi tyranniasta? Mikä oikeus meillä on vastustaa Yhdysvaltojen valmistelemaa sotaa, jos sen seurauksena Saddam Hussein tulee syöstyksi vallasta?”
Dorfmanin sanoihin viitaten, eikö meidän tulisi lopulta hyväksyä se, että ilman Yhdysvaltojen sotatoimia Irak olisi edelleen hirmuhallitsijan mielivallan alla? Vuoden 2005 vaaleja leimasi shiiamuslimien boikotti, mutta nyt Irakin monietninen väestö kokoontuu äänestämään asioista tultuaan siihen tulokseen, että demokratia on ainoa tie rauhaisaan yhteiseloon.
Irak on rohkaiseva esimerkki siitä, miten voimakas on ihmisen halu elää vapaudessa, uskontoon katsomatta.
Kuwaitilaisen Al Rai -lehden irakilainen Washingtonin-kirjeenvaihtaja Hussain Abdul-Hussain kirjoitti New York Timesissa (7.3.2010) maansa vaalien merkityksestä seuraavasti: ”Demokratia on muuttanut suuren osan irakilaisista, jotka olivat Saddamin hallinnon aikaan joko liian pelokkaita tai apaattisia äänestämään, kansalaisiksi, jotka ovat sitoutuneet äänestämään, koska he kokevat maansa omakseen”.
Jopa yleensä kyyninen ja amerikkalaisvastainen Helsingin Sanomat (HS 7.3.2010) myöntää, että askel parempaan on tapahtunut: ”Kun Irakissa pidetään sunnuntaina Saddam Husseinin jälkeisen ajan toiset parlamenttivaalit, äänestäjien turvallisuus tuottaa yhä vakavaa huolta. Vaalit toteutuvat silti astetta normaalimmissa oloissa kuin neljä vuotta sitten. Pääosassa ovat poliitikot, eivät pyssymiehet”.
Se, että pääosassa ovat pyssymiesten sijaan poliitikot, on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen johtama koalitio on onnistunut tehtävässään. Vastuu on nyt irakilaisilla.
Kirjoitin Irakin tilanteesta 13. helmikuuta 2009 ( Irakin sodasta ja sen vastustajista), kun maassa oli juuri järjestetty vapaat vaalit. Kirjoituksessa lainasin chileläisen näytelmäkirjailija Ariel Dorfmanin brittiläisessä Independent-lehdessä (26.2.2003) irakilaiselle toisinajattelijalle osoitettua kirjettä: ”Mikä oikeus kenelläkään on kieltää sinun oikeutesi elää vapaudessa ja tulla vapautetuksi tyranniasta? Mikä oikeus meillä on vastustaa Yhdysvaltojen valmistelemaa sotaa, jos sen seurauksena Saddam Hussein tulee syöstyksi vallasta?”
Dorfmanin sanoihin viitaten, eikö meidän tulisi lopulta hyväksyä se, että ilman Yhdysvaltojen sotatoimia Irak olisi edelleen hirmuhallitsijan mielivallan alla? Vuoden 2005 vaaleja leimasi shiiamuslimien boikotti, mutta nyt Irakin monietninen väestö kokoontuu äänestämään asioista tultuaan siihen tulokseen, että demokratia on ainoa tie rauhaisaan yhteiseloon.
Irak on rohkaiseva esimerkki siitä, miten voimakas on ihmisen halu elää vapaudessa, uskontoon katsomatta.
Jotain mätää Ruotsinmaalla
Malmön juutalaisyhteisöön kohdistuva uhka on huomioitu myös Suomessa. Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta otsikolla Väkivallan pelko ajaa juutalaisia pois Malmöstä (HS 15.2). Vuonna 2009 kaupungissa rekisteröitiin 79 juutalaisvastaista rikosta. Edelliseen vuoteen nähden rikosten määrä kasvoi 100 prosentilla. Juutalaisia Malmössä on ainoastaan 700, kun taas 26 prosenttia kaupungin 280 000 asukkaasta on maahanmuuttajia.
Ei ole sattumaa, että juutalaisvastaisuus on kasvanut maahanmuuton lisääntyessä. Maahanmuutto on oleellinen osa pohjoismaista hyvinvointimallia, mutta kuten Malmön tapahtumat osoittavat, vastuuttomassa maahanmuutossa piile vaara.
Vuonna 2009 malmöläinen poliitikko Adly Abu Hajar julisti iloisesti, että Ruotsi on paras mahdollinen islamilainen valtio. Abu Hajarin julistuksen perusteella voi todeta, että Ruotsi on avointa yhteiskuntaa kehittäessään unohtanut, että demokratia voi toimia ainoastaan, jos kansalaiset ovat sen puolella.
Miksi Ruotsi on epäonnistunut?
Vastuuttoman maahanmuuttopolitiikan lisäksi vastaus saattaa piillä historiassa. Sodista irrallaan tapahtunut kehitys alkoi jo toisen maailmansodan aikoihin. Toisin kuin Ruotsi, Suomi joutui taistelemaan itsenäisyytensä ja olemassaolonsa puolesta. Ruotsin poliittinen johto oli sitä mieltä, että puolueettomuus oli mahdollista tappiota parempi vaihtoehto. Samaan aikaan Ruotsin puolueettomuuspolitiikka ja muiden taisteluhalukkuus mahdollistivat sen, että maa pystyi sodankäynnin sijaan kehittämään omaa yhteiskuntaansa ympärillä riehuneesta sodasta huolimatta. Ruotsin vähäinen kokemus todellisen pahan edessä on johtanut siihen, että se on altistanut oman yhteiskuntansa monikulttuurisuuskokeilun armoille.
Saattaa olla, että suomalaisten kriittisyys monikulttuurisuutta kohtaan ei johdu siitä, että monikulttuurisuus on epäonnistunut Ruotsissa, vaan siitä, että Suomen kokemus vapauden vastaisista voimista on läheisempi. Neuvostoliiton läheisyys ja pakon sanelema aseveljeys natsi-Saksan kanssa ovat historiallisia esimerkkejä siitä, miten yksilönvapaus ja sen suojeleminen ovat muovanneet suomalaista mielenmaisemaa.
Vapaaseen yhteiskuntaan sitoutuneiden valtioiden ylivoimaisesti suurin ongelma on se, miten toimia vapautta vastustavien uhkien edessä. Ruotsin monikulttuurisuuteen pohjautuva malli pyrkii ymmärtämään juutalaisvastaisuutta sen sijaan, että toimisi sitä vastaan. Esimerkiksi Malmön pormestari Ilmar Reepalu on sanonut, että Israelin sotatoimien vuoksi Malmössä esiintyvä juutalaisvastaisuus on valitettava, mutta ymmärrettävä ilmiö. Juutalaisvastaisuuden selittäminen Israelin toimilla antaa näin ollen Malmön muslimijengeille synninpäästön ja oikeuttaa väkivallan.
Jotta liberaali oikeusvaltio voi toimia, sillä on oltava kansan tuki, ja jotta tuki voisi olla olemassa, kansalla on oltava vahva yhteinen ymmärrys arvoistaan. Tällä hetkellä Ruotsin kohtalona saattaa olla tulla yliajetuksi yhteiskunnan sisällä olevien ainesten toimesta.
Ruotsi on osoitus demokratiaa kannattavan ajattelun keskiössä olevasta paradoksista. Vaikka demokraattinen valtio on sitoutunut yksilönvapauteen ja yhteiskunnan monikulttuurisuuteen, se joutuu myös joskus puolustamaan näitä arvoja pakottavaa voimaa käyttäen. Tämä on ymmärretty maissa, joissa kokemus sodasta ja vapauden vastaisista aatteista on läheinen.
Ei ole sattumaa, että juutalaisvastaisuus on kasvanut maahanmuuton lisääntyessä. Maahanmuutto on oleellinen osa pohjoismaista hyvinvointimallia, mutta kuten Malmön tapahtumat osoittavat, vastuuttomassa maahanmuutossa piile vaara.
Vuonna 2009 malmöläinen poliitikko Adly Abu Hajar julisti iloisesti, että Ruotsi on paras mahdollinen islamilainen valtio. Abu Hajarin julistuksen perusteella voi todeta, että Ruotsi on avointa yhteiskuntaa kehittäessään unohtanut, että demokratia voi toimia ainoastaan, jos kansalaiset ovat sen puolella.
Miksi Ruotsi on epäonnistunut?
Vastuuttoman maahanmuuttopolitiikan lisäksi vastaus saattaa piillä historiassa. Sodista irrallaan tapahtunut kehitys alkoi jo toisen maailmansodan aikoihin. Toisin kuin Ruotsi, Suomi joutui taistelemaan itsenäisyytensä ja olemassaolonsa puolesta. Ruotsin poliittinen johto oli sitä mieltä, että puolueettomuus oli mahdollista tappiota parempi vaihtoehto. Samaan aikaan Ruotsin puolueettomuuspolitiikka ja muiden taisteluhalukkuus mahdollistivat sen, että maa pystyi sodankäynnin sijaan kehittämään omaa yhteiskuntaansa ympärillä riehuneesta sodasta huolimatta. Ruotsin vähäinen kokemus todellisen pahan edessä on johtanut siihen, että se on altistanut oman yhteiskuntansa monikulttuurisuuskokeilun armoille.
Saattaa olla, että suomalaisten kriittisyys monikulttuurisuutta kohtaan ei johdu siitä, että monikulttuurisuus on epäonnistunut Ruotsissa, vaan siitä, että Suomen kokemus vapauden vastaisista voimista on läheisempi. Neuvostoliiton läheisyys ja pakon sanelema aseveljeys natsi-Saksan kanssa ovat historiallisia esimerkkejä siitä, miten yksilönvapaus ja sen suojeleminen ovat muovanneet suomalaista mielenmaisemaa.
Vapaaseen yhteiskuntaan sitoutuneiden valtioiden ylivoimaisesti suurin ongelma on se, miten toimia vapautta vastustavien uhkien edessä. Ruotsin monikulttuurisuuteen pohjautuva malli pyrkii ymmärtämään juutalaisvastaisuutta sen sijaan, että toimisi sitä vastaan. Esimerkiksi Malmön pormestari Ilmar Reepalu on sanonut, että Israelin sotatoimien vuoksi Malmössä esiintyvä juutalaisvastaisuus on valitettava, mutta ymmärrettävä ilmiö. Juutalaisvastaisuuden selittäminen Israelin toimilla antaa näin ollen Malmön muslimijengeille synninpäästön ja oikeuttaa väkivallan.
Jotta liberaali oikeusvaltio voi toimia, sillä on oltava kansan tuki, ja jotta tuki voisi olla olemassa, kansalla on oltava vahva yhteinen ymmärrys arvoistaan. Tällä hetkellä Ruotsin kohtalona saattaa olla tulla yliajetuksi yhteiskunnan sisällä olevien ainesten toimesta.
Ruotsi on osoitus demokratiaa kannattavan ajattelun keskiössä olevasta paradoksista. Vaikka demokraattinen valtio on sitoutunut yksilönvapauteen ja yhteiskunnan monikulttuurisuuteen, se joutuu myös joskus puolustamaan näitä arvoja pakottavaa voimaa käyttäen. Tämä on ymmärretty maissa, joissa kokemus sodasta ja vapauden vastaisista aatteista on läheinen.
Lähi-idän uutisoinnin ongelmista
Vuosi on jälleen vaihtumassa uuteen, mutta suomalaisessa Lähi-idän uutisoinnissa mikään ei ole muuttunut. Kulunut vuosi, jonka alussa Hamas ja Israel sotivat kaksikymmentäkaksi päivää kestäneen sodan, on todistanut pahimmanlaatuista Israel-vastaista rummutusta.
Räikeimpänä esimerkkinä Olli Kivisen kolumni Gazassa tuhotaan gettoja (HS 6.1.2009). Kirjoituksessaan Kivinen antaa lukijan ymmärtää, että palestiinalaiset ovat nykyajan juutalaisia ja Israel on natsi-Saksa. Kyseisen vertauksen tekemisen tarkoitus on vapauttaa palestiinalaiset vastuusta. Näin ollen - Kivisen ajatuksenkulkua noudattaen - myös itsemurhaiskut ovat moraalisesti perusteltavissa.
Hannu Reime puolestaan kirjoitti Gazan sodasta otsikolla Gaza ja unohtamisen voima (YLE 13.1.2009). Kirjoituksessaan Reime syyttää Israelia ”häikäilemättömästä hyökkäyksestään Gazan kaistaleen asukkaita vastaan…Israel poistui Gazasta. Eikö kaiken pitänyt tämän jälkeen olla hyvin? Eikö vika ole palestiinalaisten, jotka alkoivat ampua rakettejaan Israelin puolelle? Näillä melkein retorisiksi tarkoitetuilla kysymyksillä Israel selittää tähän asti ilmeisesti julminta sotaansa Gazan asukkaita vastaan”. Reime sivuuttaa täysin sen tosiasian, että Gazaa hallitseva Hamas perustaa olemassaolonsa juutalaisvihaan ja kahden valtiomallin vastustamiseen. Lainaus on surullinen esimerkki siitä, miten Israel nähdään verenhimoisena valloittajana ja palestiinalaiset viattomana uhrina.
Sodasta on kulunut vuosi, mutta kirjoitusten asenne ei ole muuttunut, kuten Katri Merikallion reportaasi Israel jatkaa Gazan kurittamista edelleen (SK 19.12.2009) osoittaa. Kirjoituksessaan Merikallio käsittelee Gazan vaikeaa tilannetta, mutta jättää täysin mainitsematta ne lukuisat syyt, joiden takia viime talven sota Hamasin ja Israelin välillä käytiin.
Lähteinään Merikallio käyttää yksinomaan YK:n palestiinalaispakolaisista huolehtivan UNRWA:n pääjohtaja Karin AbuZayidin kommentteja ja omia Gazan rajojen ulkopuolelle rajoittuvia havaintojaan. Kun otetaan huomioon, että UNRWA työllistää Hamasin jäseniä, Merikallion johtopäätösten luotettavuus on kyseenalaista. Vuonna 2004 UNRWA:n silloinen pääjohtaja Peter Hansen vahvisti epäilyt siitä, että järjestö työllistää suuren määrän Hamasin jäseniä: ”Kyllä näin varmasti on, ja mielestäni se ei ole mikään rikos”.
James G. Lindsay, UNRWA:n entinen konsuli ja lakiasiantuntija, toteaa, että järjestö ei ole onnistunut estämään ulkomailta saatujen lahjoitusten päätymistä Hamasin käsiin. Lisäksi UNRWA antaa Hamasin käyttää YK:n tunnuksilla merkittyjä tilojaan sotatoimiin ja ambulansseja aseiden ja taistelijoiden kuljettamiseen.
UNRWA:n toiminnasta ja Gazan nykytilasta kertovan juttunsa Merikallio aloittaa kertomalla, kuinka monta palestiinalaista ja israelilaista kuoli vuosi sitten käydyssä sodassa. Tämän jälkeen kirjoittaja hyppää suoraan Gazan surkeaan nykytilanteeseen, kertomatta sodan taustoista. Lukija on näin ollen tietoinen ainoastaan kahdesta asiasta: palestiinalaisia kuoli satakertainen määrä israelilaisiin verrattuna, ja nyt Israel ”kuristaa” Gazaa.
Reportaasissaan Merikallio syyllistyy niin sanottuun ”humanitääriseen rasismiin”. Tämä on käsite, jonka israelilainen älykkö ja tutkija Manfred Gerstenfeld on kehittänyt kuvatessaan pohjoismaista asennetta palestiinalaisia kohtaan. Gerstenfeldin mukaan palestiinalaisia kohdellaan lapsina, joiden ei voida olettaa käyttäytyvän länsimaisten normien ja etiikkakäsitysten mukaisesti.
Sen lisäksi, että Israel ja palestiinalaiset nähdään keskenään vertailukelvottomina, uutisoinnin näkyvin epäkohta vaikuttaa olevan se, että tapahtumat irrotetaan asiayhteydestä, kuten Merikallio tekee kirjoituksessaan. Näin todellisuuden ja mielikuvien välille syntyy tyhjiö, jota toimittajat käyttävät omien poliittisten viestiensä ajamiseen. Poliittisten tarkoitusperien ajaminen ei sinänsä ole väärin, mutta niiden esittäminen tosiasioina osoittaa lukijoiden aliarvioimista.
Israelin ja palestiinalaisten välistä yhteenottoa ei voida tarkastella ilman oikeaa asiayhteyttä. Gazan sota oli osa laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluivat Israelin ja Hamasin lisäksi muun muassa Iran, Hizbollah ja Yhdysvallat. Hamasin ja Israelin sotatoimet eivät tapahdu historiallisessa tyhjiössä, vaan ovat liitoksissa Israelin ja koko arabimaailman konfliktiin, joka on jatkunut vuosikymmeniä.
Suomalaisen lehdistön parissa Israelin kohteleminen tavallisena kansallisvaltiona näyttää olevan mahdoton tehtävä. Toivotaan, että uusi vuosi tuo tullessaan toimittajille uuden asenteen, joka johtaa siihen, että Lähi-idän tilanteesta muodostuu rehellisempi ja tarkempi näkemys.
Räikeimpänä esimerkkinä Olli Kivisen kolumni Gazassa tuhotaan gettoja (HS 6.1.2009). Kirjoituksessaan Kivinen antaa lukijan ymmärtää, että palestiinalaiset ovat nykyajan juutalaisia ja Israel on natsi-Saksa. Kyseisen vertauksen tekemisen tarkoitus on vapauttaa palestiinalaiset vastuusta. Näin ollen - Kivisen ajatuksenkulkua noudattaen - myös itsemurhaiskut ovat moraalisesti perusteltavissa.
Hannu Reime puolestaan kirjoitti Gazan sodasta otsikolla Gaza ja unohtamisen voima (YLE 13.1.2009). Kirjoituksessaan Reime syyttää Israelia ”häikäilemättömästä hyökkäyksestään Gazan kaistaleen asukkaita vastaan…Israel poistui Gazasta. Eikö kaiken pitänyt tämän jälkeen olla hyvin? Eikö vika ole palestiinalaisten, jotka alkoivat ampua rakettejaan Israelin puolelle? Näillä melkein retorisiksi tarkoitetuilla kysymyksillä Israel selittää tähän asti ilmeisesti julminta sotaansa Gazan asukkaita vastaan”. Reime sivuuttaa täysin sen tosiasian, että Gazaa hallitseva Hamas perustaa olemassaolonsa juutalaisvihaan ja kahden valtiomallin vastustamiseen. Lainaus on surullinen esimerkki siitä, miten Israel nähdään verenhimoisena valloittajana ja palestiinalaiset viattomana uhrina.
Sodasta on kulunut vuosi, mutta kirjoitusten asenne ei ole muuttunut, kuten Katri Merikallion reportaasi Israel jatkaa Gazan kurittamista edelleen (SK 19.12.2009) osoittaa. Kirjoituksessaan Merikallio käsittelee Gazan vaikeaa tilannetta, mutta jättää täysin mainitsematta ne lukuisat syyt, joiden takia viime talven sota Hamasin ja Israelin välillä käytiin.
Lähteinään Merikallio käyttää yksinomaan YK:n palestiinalaispakolaisista huolehtivan UNRWA:n pääjohtaja Karin AbuZayidin kommentteja ja omia Gazan rajojen ulkopuolelle rajoittuvia havaintojaan. Kun otetaan huomioon, että UNRWA työllistää Hamasin jäseniä, Merikallion johtopäätösten luotettavuus on kyseenalaista. Vuonna 2004 UNRWA:n silloinen pääjohtaja Peter Hansen vahvisti epäilyt siitä, että järjestö työllistää suuren määrän Hamasin jäseniä: ”Kyllä näin varmasti on, ja mielestäni se ei ole mikään rikos”.
James G. Lindsay, UNRWA:n entinen konsuli ja lakiasiantuntija, toteaa, että järjestö ei ole onnistunut estämään ulkomailta saatujen lahjoitusten päätymistä Hamasin käsiin. Lisäksi UNRWA antaa Hamasin käyttää YK:n tunnuksilla merkittyjä tilojaan sotatoimiin ja ambulansseja aseiden ja taistelijoiden kuljettamiseen.
UNRWA:n toiminnasta ja Gazan nykytilasta kertovan juttunsa Merikallio aloittaa kertomalla, kuinka monta palestiinalaista ja israelilaista kuoli vuosi sitten käydyssä sodassa. Tämän jälkeen kirjoittaja hyppää suoraan Gazan surkeaan nykytilanteeseen, kertomatta sodan taustoista. Lukija on näin ollen tietoinen ainoastaan kahdesta asiasta: palestiinalaisia kuoli satakertainen määrä israelilaisiin verrattuna, ja nyt Israel ”kuristaa” Gazaa.
Reportaasissaan Merikallio syyllistyy niin sanottuun ”humanitääriseen rasismiin”. Tämä on käsite, jonka israelilainen älykkö ja tutkija Manfred Gerstenfeld on kehittänyt kuvatessaan pohjoismaista asennetta palestiinalaisia kohtaan. Gerstenfeldin mukaan palestiinalaisia kohdellaan lapsina, joiden ei voida olettaa käyttäytyvän länsimaisten normien ja etiikkakäsitysten mukaisesti.
Sen lisäksi, että Israel ja palestiinalaiset nähdään keskenään vertailukelvottomina, uutisoinnin näkyvin epäkohta vaikuttaa olevan se, että tapahtumat irrotetaan asiayhteydestä, kuten Merikallio tekee kirjoituksessaan. Näin todellisuuden ja mielikuvien välille syntyy tyhjiö, jota toimittajat käyttävät omien poliittisten viestiensä ajamiseen. Poliittisten tarkoitusperien ajaminen ei sinänsä ole väärin, mutta niiden esittäminen tosiasioina osoittaa lukijoiden aliarvioimista.
Israelin ja palestiinalaisten välistä yhteenottoa ei voida tarkastella ilman oikeaa asiayhteyttä. Gazan sota oli osa laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluivat Israelin ja Hamasin lisäksi muun muassa Iran, Hizbollah ja Yhdysvallat. Hamasin ja Israelin sotatoimet eivät tapahdu historiallisessa tyhjiössä, vaan ovat liitoksissa Israelin ja koko arabimaailman konfliktiin, joka on jatkunut vuosikymmeniä.
Suomalaisen lehdistön parissa Israelin kohteleminen tavallisena kansallisvaltiona näyttää olevan mahdoton tehtävä. Toivotaan, että uusi vuosi tuo tullessaan toimittajille uuden asenteen, joka johtaa siihen, että Lähi-idän tilanteesta muodostuu rehellisempi ja tarkempi näkemys.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
