Elina Grundström ja Islam

Vihreän Langan päätoimittaja Elina Grundström on jälleen vauhdissa.

Pääkirjoituksessaan (Vihreä Lanka 9.10.2009) Grundström ylistää Islamia ja toivoo, että ”kaunaiset suomalaiset” oppisivat Islamiin kuuluvasta sovinnonteosta, joka kuuluu paastopyhää edeltävään aikaan.

Grundström perustaa käsityksensä Islamista – ja ilmeisesti Indonesiasta – muutamaan muslimituttavaan sekä paastojuhlaan. Kokemuksiinsa nojaten Grundström ihmettelee sitä, miksi suomalaiset mielipidevaikuttajat ovat lähteneet ”esittämään kielteisiä yleistyksiä ja uhkakuvia Islaminuskosta”.

Vaikka Indonesia on muihin islaminuskoisiin maihin verrattuna suvaitsevainen, täytyy muistaa, että maa on viime vuosina kulkenut kohti ääri-islamilaisuutta.

Australialaisen Roy Morgan –tutkimuskeskuksen vuonna 2008 julkaiseman mielipidekyselyn mukaan 52 prosenttia indonesialaisista tukee islamilaista Sharia-lakia maallisen lain sijaan ja 40 prosenttia vastaajista on sitä mieltä, että käsien katkominen olisi sovelias rangaistus varkaudesta.

Grundströmin mukaan ”Islam on hieno uskonto, suunnilleen yhtä hyvä kuin kristinusko…. Tuntemani muslimiaktivistit eivät uhkaa länsimaita, vaan yrittävät ratkaista oman maansa köyhyys- ja ympäristöongelmia. Muslimituttavieni käsitys naisten asemasta on lähempänä omaani kuin lestadiolaisten.”

Herää kysymys, miksi Grundström vertaa muslimien tapaa kohdella naisia juuri lestadiolaisten vastaavaan. Vertauksena Grundströmin tulisi käyttää yleistä länsimaista normia, koska suomalainen käsitys sukupuolten tasa-arvosta perustuu länsimaiseen naiskäsitykseen.

Grundströmin mukaan Islam on hieno uskonto, koska hänen tapaamansa muslimiaktivistit muistuttavat ”vihreyttä ja pohjoismaalaista sosiaalidemokratiaa”.

Vihreä Lanka –lehden lukijana olisin kiinnostunut kuulemaan, mitä mieltä Grundström on indonesialaisten islamistien naiskäsityksestä.

Hän olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa kolumninsa otsikolla ”Islam on huono uskonto”, jos hän Indonesian–vierailunsa aikana olisi tutustunut islamisteihin tai todistanut naisen ympärileikkausseremonian.

Henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvien havaintojen käyttämisessä piilee vaara.

Miljardin ihmisen tunnustamaa uskontoa ei voida arvioida ainoastaan omiin – hyviin tai huonoihin – pakostikin rajallisiin kokemuksiin nojaten, vaan viileästi punniten ja tutkien kokonaisuutta.

Grundström syyttää suomalaisia päätoimittajia islamin mustamaalaamisesta, mutta eikö juuri islaminuskoon liittyvien mahdollisten uhkakuvien pohtiminen ole suomalaisen älymystön tehtävä?

Grundströmin syytös on erityisen outo, kun otetaan huomioon Vihreä Lanka -lehdessä julkaistu piirros, jossa daavidintähti rinnastettiin hakaristiin. Eikö juutalaisuuden symbolin vertaaminen natsitunnukseen ole kielteinen yleistys tai uhkakuvan luominen juutalaisuudesta?

Grundström näyttää pitävän juutalaisaiheisista vertauksista, sillä hänen mielestään suomalaisessa, islamia käsittelevässä keskustelussa on Kristalliyötä edeltävien aikojen piirteitä.

Kristalliyön seurauksena 30 000 juutalaista vietiin keskitysleireihin, 270 synagogaa ja 7000 kotia ja liikettä tuhottiin.

Haluaisinkin tietää, millä tavoin Suomessa käytävä keskustelu islaminuskosta on rinnastettavissa natsi-Saksan kauhuihin? Käsittääkseni vapaassa Suomessa käytävä avoin ja kriittinen keskustelu on kovin kaukana ”kristalliyön kaiusta”. Niin kaukana, että tämän vertauksen tekeminen kyseenalaistaa sen tekijän arviointikyvyn.

Elina Grundström näyttää olevan vakuuttunut siitä, että vuoden 1938 kaltainen toisinto on mahdollinen Suomessa, koska Timo Vihavainen ja muut suomalaiset mielipidevaikuttajat rohkenevat pohtia Islamin vaikutusta Eurooppalaiseen yhteiskuntaan.

Suosittelen Grundströmiä perehtymään Kristalliyön tapahtumiin ja harkitsemaan väitettään uudelleen.

Kirjoitus on vastaus Vihreä Lanka -lehden päätoimittaja Elina Grundströmin kolumniin Islam on hieno uskonto

Obama ja Netanjahu törmäyskurssilla osa II

Kirjoitin 14. huhtikuuta tässä blogissa kirjoituksen otsikolla ”Obama ja Netanjahu törmäyskurssilla?”. Barack Obama ja Benjamin Netanjahu olivat tuolloin maidensa vastavalittuja johtajia. Obama ja Netanjahu ovat edelleen äänestäjiltä saamiensa mandaattien alkutaipaleella, mutta viimeisen neljän kuukauden tapahtumat ovat vahvistaneet otsikon asettaman kysymyksen todeksi. Viime ajat ovat osoittaneet, että säröjä on alkanut muodostua Israelin ja Yhdysvaltojen väliseen suhteeseen, joka Bush nuoremman aikakaudella oli järkkymätön. On muistettava, että Israel ja Yhdysvallat ovat liittolaisia, joiden historiallista sidettä kaksi lyhyen aikaa virassaan toimivaa poliitikkoa eivät pysty kokonaan rikkomaan, vaikka he voivatkin vahingoittaa suhdetta syvästi.

Obama on ottanut Israelin silmätikukseen monella tavalla. Tärkeässä linjanvetopuheessaan Kairossa Obama toisti Yhdysvaltojen ja Israelin suhteen olevan vankkumaton, mutta nosti siirtokunnat yhdeksi suurimmista syistä sille, miksi Lähi-idässä ei ole rauhaa. Siirtokuntien vastustaminen on näkemys, jonka myös aikaisemmat presidentit ovat hyväksyneet. Obaman suhtautumisesta poikkeuksellisen tekee se, että hänen mukaansa kehitystä rauhanneuvotteluissa ei voi tapahtua ennen kuin kysymys siirtokunnista on ratkaistu.

Tämä on armoton näkemys, joka ei saa osakseen ymmärrystä Jerusalemissa.

Netanjahu on useaan otteeseen todennut, että siirtokunnat eivät ole oleellinen osa rauhanneuvotteluja ja niiden laajentaminen – luonnolliseen kasvuun vedoten – on välttämätöntä. Netanjahun mukaan todellinen este rauhalle on sekä Gazassa, että länsirannalla vapaasti vellova juutalaisviha.

Israelin ja Yhdysvaltojen suhteiden viilentyminen ei näy ainoastaan poliittisissa piireissä. Jerusalem Postin tuottaman viimeisimmän mielipidekyselyn mukaan ainoastaan kuusi prosenttia israelilaisista kokee Obaman olevan Israel-myönteinen, kun taas viisikymmentä prosenttia vastanneista kokee presidentin olevan palestiinalaismyönteinen. Nämä ovat paljastavia lukuja kun ottaa huomioon sen, että Israel oli ainoa maailman valtioista, jossa George W.Bush sai myönteisen arvosanan väestön mielipidettä mitatessa.

Obaman poliittiset linjaukset eivät ole ainoa asia, joka häiritsee israelilaisia, vaan tämän lisäksi ongelmaksi koetaan Obaman ylimielinen asenne Israelia kohtaan. Vasemmistolaisen Haaretz -lehden päätoimittaja Aluf Bennin mukaan Obaman puhe Kairossa ja sitä välittömästi seurannut vierailu Buchenwaldin keskitysleirillä olivat osoitus siitä, että Obama ei ole kiinnostunut puhumaan israelilaisille suoraan ja rehellisesti. Obama puhuu Israelista, mutta ei Israelille.

New York Timesissä 27. heinäkuuta ilmestynyt Aluf Bennin kirjoitus heijastaa Israelissa vallalla olevaa näkemystä, jonka mukaan Obama näkee Israelin ainoastaan osana suurempaa ongelmaa, eikä auttavana tekijänä tai tasavertaisena kumppanina.

Obaman aggressiivinen hyökkäys Netanjahua vastaan, kovaääninen siirtokuntien vastustaminen sekä kädenojennukset arabeille ovat saaneet israelilaiset entistä epäluuloisemmaksi nuorta presidenttiä kohtaan.

Näyttää siltä, että Obaman aikomus parantaa suhteita Arabimaiden kanssa painaa vaakakupissa enemmän, kuin suhteiden vaaliminen Israelin kanssa.

On epätodennäköistä, että maiden välille muodostuu pysyvä kuilu, mutta Israelin Obamalta saama kohtelu on johtanut siihen, että Israelin ja Yhdysvaltojen suhde on lyhyessä ajassa viilentynyt huomattavasti.

Iranin epätodennäköinen vallankumous

Ihmiset ovat kerääntyneet kuluneella viikolla Teheranin kaduille protestoimaan kokemaansa vääryyttä ja näyttämään shiiapapistolle ja lahjonnan ryvettämille valtaapitäville, että muutoksen ajat ovat edessä.

Iranin presidenttivaalien jälkeiset mielenosoitukset on nähty osoituksena Irania kolmekymmentä vuotta hallinneen shiiapapiston murenevasta vallasta. Näyttää siltä, että vaalitulos perustuu vilppiin, ja näin ollen nykyinen presidentti Mahmud Ahmadinejad olisi todellisen äänestystuloksen selvittyä syösty vallasta.

Vaikka vaalit olisivat olleet vilpittömät – minkä mielenosoittajat hanakasti kieltävät – niiden tuloksen ei voida olettaa heijastavan todellista kansalaismielipidettä. Vastalauseena totalitarismia vastaan monet Iranin nuoresta ja koulutetusta väestöstä jättivät kokonaan äänestämättä. Nyt näyttää siltä, että äänet tullaan tietyillä alueilla laskemaan uudelleen. On kuitenkin epätodennäköistä, että Iranin korkein uskonnollinen johtaja ja tosiasiallinen valtion päämies Ajatollah Ali Khamenei tulee sallimaan Ahmadinejadin tappion.

Epätodennäköistä on myös se, että nämä ihmisjoukot pystyisivät uuteen vallankumoukseen, varsinkin jos Länsi ei ole valmis tukemaan todellista muutosta. Toistaiseksi näyttää siltä, että ainakaan Yhdysvallat ei ole halukas sotilaallisiin toimiin. Toisaalta, kuten Obama viisaasti totesi, nyt ei tule hätiköidä, koska Mir Hossein Musavin ja Mahmud Ahmadinejadin välillä ei ole juurikaan eroa. Musavi on uudistusmielisten ehdokas, mutta silti ääri-islamilaisen koulukunnan edustaja.

Khamenei näkee Musavin ja entisen presidentin Akhbar Hashemi Rafsanjanin edustamien voimien uhkaavan hänen valta-asemaansa. Khamenei uskoo, että Rafsanjani ja Musavi ovat CIA:n ja Britannian tiedustelupalvelu MI6:den liittolaisia, joiden tavoite on Iranin saattaminen Yhdysvaltojen vaikutusvallan piiriin.

Lontoossa asuvan iranilaisen ystäväni mukaan Iranin valtaapitävät mullahit ovat vainoharhaisuudessaan verrattavissa jopa Staliniin ja valmiita puolustamaan asemaansa kauhistuttavin keinoin. Ahmadinejad on aivan kuin Ali Khamenein kopio, jolla on vähemmän valtaa, mutta joka on silti vaarallinen. Ahmadinejad on Khamenein sylissä istuva sätkynukke, joka toimii hallitsijan äänitorvena. Nämä kaksi edustavat kaikkea sitä, mitä Iranin vapaamielinen nuoriso vastustaa.

Olettakaamme, että Khamenei ja Ahmadinejad säilyvät vallassa nykyisen kriisin yli. Tällöin voidaan kysyä, miltä Iran tulee näyttämään lähitulevaisuudessa, kun opposition on vaalien seurauksena entistä voimakkaampi ja rohkeampi. Tapahtumat tulevat todennäköisesti noudattamaan yhtä kolmesta seuraavasta vaihtoehdosta:

1. Ali Khamenei sätkynukkeineen suostuu jakamaan vallan Musavin ja Rafsanjanin kanssa. Tämä tarkoittaisi sitä, että Iranin kaduilla marssivat ihmisjoukot tulisivat petetyksi, aivan kuten vuoden 1979 vallankumouksen aikaan. Silloin Ali Khamenei houkutteli marxilaiset, liberaalit ja monet maallista Irania tavoittelevat ryhmittymät tuekseen. Vallankumouksen jälkeen näiden ryhmien edustajat vangittiin, tapettiin tai karkotettiin. Musavin mahdollinen päätös liittoutua vanhoillisten kanssa olisi osoitus siitä, että mikään ei ole muuttunut Iranissa, vaan puhdas valta ja sen tavoitteleminen ovat etusijalla.

2. Rafsanjani, Kurabi ja Musavi eivät pääse yhteisymmärrykseen Khamenein kanssa, ja tästä seuraa, että Obaman johtamat kriittiset äänet tyytyvät tukemaan Khameneita ja Ahmadinejadia sillä ehdolla, että Iran kansalliskaartinsa avulla lopettaa yhdysvaltalaisten sotilaiden tappamisen Irakissa. Iranin on myös lopetettava ydinohjelmansa ja Israelia vastustavien ryhmien tukeminen. Tämän tulevaisuudennäkymän mukaan uudistusmieliset kuten Musavi häviävät ja pakenevat Eurooppaan. Todellinen häviäjä on Iranin kansa, joka joutuu täysin mullahien armoille.

3. Uudistusmieliset Rafsanjanin ja Musavin johdolla eivät löydä yhteistä säveltä ja Yhdysvaltojen johtama Länsi aloittaa muutosta vaativien ihmisjoukkojen ja todellisen opposition tukemisen. Tämä saattaa johtaa aitoon muutokseen, varsinkin jos ulkomailta saatu apu saavuttaa vapautta janoavat ihmisjoukot.

Sekä vanhoilliset että näennäistä muutosta ajavat Musavin liittolaiset voidaan nähdä vallasta kilpailevina mafiajoukkioina. Molemmat ovat valmiita juonittelemaan saavuttaakseen nuoren ja tunteikkaan väestönosan tuen. Maailman korruptoitunein valtio on tilanteessa, jossa sen hallitsemisesta kilpailevat kaksi ryhmittymää, jotka vähät välittävät niistä äänistä, jotka vaativat muutosta. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että liberaaleilla ei ole poliittista vaikutusvaltaa. Nuori väestönosa, joka pyrkii näyttämään maailmalle, mitä todellisuus Iranissa on, on pakotettu turvautumaan internetin sosiaalisiin medioihin ja blogikirjoitteluun, joihin se laittaa toivonsa paremmasta huomisesta.

Obaman puhe Kairossa – idealismin loppu?

Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama näyttää olevan halukas pitämään jo vaalikampanjassaan esittämänsä lupauksen siitä, että muutoksen ajat ovat edessä.

Tätä kirjoittaessa vaikuttaa siltä, että Obaman huominen puhe tulee olemaan osoitus selkeästä suunnanmuutoksesta Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa: Obaman poliittiseen realismiin pohjautuva ulkopolitiikka on ottamassa voiton George W. Bushin aikaisesta uuskonservatiivisesta idealismista.

Vuonna 2005 silloinen ulkoministeri Condoleeza Rice julisti, että ”vuosikymmenien ajan Yhdysvallat on asettanut tasapainon tukemisen demokratian tukemisen edelle – nyt on aika tehdä toisin”.

Ricen lausahdus kuvaa sitä suhtautumistapaa, jonka ohjaamana George W. Bushin hallinto aloitti sodan Saddam Husseinin Irakia sekä Talibanin hallitsemaa Afganistania vastaan. Tulos on ollut se, että sisällissotien repimät maat ovat ottaneet merkittäviä askeleita kohti demokratiaa. Näiden kahden maan demokratia on toki uhattuna, mutta ne ovat silti vastuullisempia ja moraalisempia toimijoita kuin Saddamin Irak tai Talibanin hallitsema Afganistan.

Obama puolestaan vaikuttaa sivuuttaneen ihmisoikeuskysymykset - kuten poliittiset vainot ja naisten oikeudet - poliittisen realismin ja käytännöllisyyden nimissä. Obaman ja Bushin selkein maailmankatsomuksellinen ero näyttää olevan se, että Obama näkee maailman sellaisena kuin se on, ja Bush näkee maailman sellaisena kuin se voisi olla.

Obama näyttää tyytyvän muslimien yleisen mielipiteen tyynnyttelemiseen. On ymmärrettävää, että vastavalittu presidentti haluaa tehdä selkeän pesäeron edeltäjäänsä, mutta demokraattisista periaatteista tinkimisen luulisi aiheuttavan Yhdysvalloille enemmän haittaa kuin hyötyä.

Yhdysvaltojen vetovoima perustuu sen edustamien vapauden arvojen yleismaailmallisuuteen ja tyrannian vastustamiseen. Tuoreen hallituksen elehdinnät ovat merkki siitä, että Yhdysvaltojen poliittinen järkähtämättömyys on katoamassa.

Ulkoministeri Hillary Clinton on todennut, että ihmisoikeuskysymysten ei tule estää Yhdysvaltojen lähentymistä Kiinan kanssa. Näyttää siltä, että Obama neuvonantajineen on valmis luopumaan ihmisoikeuskysymyksistä myös arabivaltioiden kohdalla.

Kairo on arabimaailman merkittävimpiä keskuksia. Kairo on myös ihmisoikeuksia rikkovan ja totalitaariseen hallintomuotoon perustuvan maan pääkaupunki. Sen sijaan, että Obama valitsi Kairon puheen pitopaikaksi, hänen olisi kannattanut valita Bagdad. Bagdad on innoittava esimerkki niille muslimeille, jotka haluavat elää vapaassa, mutta epätäydellisessä demokratiassa.

Obaman tammikuun 20. päivän virkaanastujaispuhe antoi luvan odottaa parempaa.

”Niiden johtajien, jotka pysyvät vallan kahvassa lahjonnan, valheiden ja poliittisten vainojen avulla, tulisi ymmärtää, että he ovat historian väärällä puolella”, Obama jyrisi tuolloin.

Kysymys kuuluukin: mitä tapahtui puheille vapauden ja demokratian tärkeydestä, kun keskeisen linjapuheen pitopaikaksi on valittu Egypti?

Muutoksen tuominen arabimaihin on vaikeaa ja vaatii puheiden sijaan toimia. Obaman liennyttelevät puheet Irania kohtaan ovat näpäytys niitä muslimeja kohtaan, jotka toivovat vapautta ja demokratiaa arabimaihin.

Kumarrukset ja kädenojennukset saattavat parantaa Yhdysvaltojen suosiota mielipidemittauksissa, mutta sen maine rohkeana toimijana ja vapauden puolustajana on uhattuna.

Yhdysvaltojen uskonnollisuudesta

Uskonnollisuus nähdään usein Yhdysvaltoja uhkaavana tekijänä. Monet ovat sitä mieltä, että amerikkalaisten uskonnollisuus on aikaamme sopimatonta. Historia antaa kuitenkin viitteitä siitä, että uskonnollisuus on oleellinen osa Yhdysvaltojen menestystarinaa

Eri uskontojen puhemiehinä toimivat poliittiset etujärjestöt nähdään kehitystä ja demokratiaa jarruttavina tekijöinä. Uskonnon vaikutusta arvostelevat tahot näkevät esimerkiksi kantasolutukimusta vastustavien ryhmien olevan varoittava esimerkki siitä, että uskontoa ja politiikkaa ei tule sekoittaa keskenään.

Mutta onko Yhdysvaltojen uskonnollisuus valitettavaa, vai onko vankka uskonnollisuus voimavara, jonka katoamista vastaan on taisteltava?

Valtion ja uskonnon välinen suhde on virallisesti katsoen voimakkaampi esimerkiksi Suomessa, koska valtiota ei ole erotettu kirkosta. Yhdysvalloissa teokratian piirteitä on huomattavasti vähemmän: valtio ja sen instituutiot ovat maallisia, mutta maa ja sen ihmiset ovat uskonnollisia.

Uskonnollisuus Yhdysvalloissa on ollut positiivinen voima. Republikaanisen puolueen panivat alulle uskovaiset kristityt, jotka olivat päätekijä sille, että orjuus lakkautettiin. 1900- luvun alun laman aikaan uskovaiset amerikkalaiset auttoivat miljoonia kotinsa menettäneitä ja nälänhädästä kärsiviä amerikkalaisia. Yhdysvaltojen historian merkittävin kansalaisvapaustaistelija Martin Luther King oli ammatiltaan pappi.

Amerikkalainen uskonnollisuus on voimavara myös sen vuoksi, että juutalais-kristilliseen arvomaailmaan pohjautuva käsitys arvoista antaa esimerkiksi muslimeille paremmat lähtökohdat maassa elämiseen. Yhdysvaltojen muslimivähemmistö onkin muihin länsimaihin verrattuna selkeästi menestyksekkäin.

Englantilainen filosofi Edmund Burke sanoi puheessaan Englannin parlamentille vuonna 1775, että amerikkalaiset protestantit ovat merkittävin uhka brittiläiselle kolonialismille. Burken mukaan protestantit olivat kaikkein haasteellisin ryhmä hallita, koska uskonnollisuuden synnyttämä vapauden tunne oli niin voimakas.

Monet uskovaiset ja ei-uskovaiset konservatiivit ovat sitä mieltä, että juutalais-kristillisten arvojen on toimittava tekojamme ohjaavana voimana. Yhdysvaltalainen teologi, Richard John Neuhaus totesi aikanaan, että ”politiikka on kulttuurin toiminto, kulttuurin sydämessä on moraalisuus ja moraalisuuden sydämessä on uskonto”.

Amerikkalaiset näkevät vapauden ja demokratian olevan pyhiä asioita, jotka ovat osa juutalais-kristillistä perinnettä. Ranskalainen Alexis de Tocqueville huomioi tämän vieraillessaan nuoressa valtiossa 1830- luvulla:” Amerikkalaiset yhdistävät ajatuksen vapaudesta ja kristinuskosta niin intiimillä tavalla, että on mahdotonta vakuuttaa heidät uskomaan toisin”. Tocquevillen mukaan ne, jotka kritisoivat Yhdysvaltoja liiasta uskonnollisuudesta eivät ole eläessään nähneet vapaata tai uskonnollista maata.

Se, että jotkut amerikkalaiset järjestöt vastustavat kantasolujen tutkimusta ei ole oleellista, kun uskonnon ja uskonnollisuuden vaikutusta Amerikan yhteiskuntaan tarkastellaan. Historiallisesti katsoen uskonnollisuus on ollut se voima, joka on muovannut Yhdysvalloista poikkeuksellisen menestyksekkään maan.

Hamas ja demokratia

Suomen johtavien ulkopolitiikan tekijöiden mukaan palestiinalaisjärjestö Hamasin kanssa on neuvoteltava. Martti Ahtisaari perustelee tämän näkemyksen sillä, että Gazassa järjestettiin kansanvaalit tammikuussa 2006. Ahtisaaren johtaman CMI:n neuvonantaja Heidi Huuhtanen kirjoitti, että ”Hamasille on annettava mahdollisuus osallistua rauhanprosessiin” (HS 10.1.2009). Myös Suomen entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja yhtyy Ahtisaaren käsitykseen siitä, että Hamasin boikotoiminen on ”vaarallista ja turhaa” (www.tuomioja.org 15.4).

Entä jos Hamas ei halua osallistua rauhanprosessiin?

Egyptiläisen muslimiveljeskunnan haarajärjestö ja edesmenneen islamisti Said Qutubin opeille tunnollinen Hamas ei yksinkertaisesti voi hyväksyä juutalaisen valtion oikeutta olemassaoloon. Hamas voi toki solmia väliaikaisen rauhan Israelin kanssa, mutta tämä ei ole kummankaan osapuolen etujen mukaista. Mahdollinen rauhanaika paljastaisi Hamasin kyvyttömyyden vastata Gazan väestön ongelmiin ja Israel ei puolestaan ole kiinnostunut tarjoamaan Hamasille väliaikaisrauhan tarjoamaa mahdollisuutta kehittää sodankäyntimenetelmiään.

Israel ei tukenut vapaita vaaleja Gazassa, sillä maan poliittinen johto oli tietoinen siitä mitä vapaat vaalit Lähi-idässä tarkoittavat. Jos vapaat vaalit järjestettäisiin Gazan tapaan Egyptissä, Jordaniassa ja Syyriassa, niin todennäköinen lopputulos olisi ääri-islamilainen hallintomalli. Sanomattakin on selvää, että Israelin Egyptiltä ja Jordanialta saama tuki terrorismin vastaisessa taistelussa vaikeutuisi huomattavasti.

Yhdysvaltojen ja EU:n hyvää tarkoittavat demokratiaintoilut olivat yllättävä lahja Hamasille ja Muslimiveljeskunnalle ympäri islamilaisen maailman. Lännen edustajat antoivat ymmärtää, että Gazassa järjestetyt vaalit olisivat ehto Hamasin tunnustamiselle. Yhdysvallat ja EU etunenässä olivat pahaa aavistamattaan antaneet siunauksen ääri-islamilaiselle maailmakatsomukselle.

Mikä sitten on demokraattisen prosessin merkitys, jos se tuo valtaan ideologian, jonka perusajatus on demokratiaa vastustava?

Euroopan Unioni asetti Jörg Haiderin johtaman äärioikeistolaisen FPÖ -puolueen boikottiin sen vaalivoiton jälkeen vuonna 2001. Puolue voitti vapaat vaalit, mutta sen ulkomaalaisvastainen toiminta nähtiin eurooppalaisten arvojen ja demokratian vastaisena.

Lähi-idän poliittista kehitystä tarkasteltaessa demokratian ja yleismaailmallisten arvojen nimeen vannovat tahot ovat vaikean paikan edessä: tukea autoritäärisiä, mutta länsimielisiä hallitsijoita vai demokratiaa, joka käytännössä tarkoittaisi ääri-islamilaisten ja lännenvastaisten ainesten valtaantuloa.

Hamasin hallitsema Gaza tulisi ehkä nähdä varoittavana esimerkkinä.

Hamas ei ole edelleenkään osoittanut merkkejä muutoksesta, vaikka sen asema Gazassa on tukala. Vaikuttaakin siltä, että kyseessä on järjestö, joka Tel Avivin yliopiston psykologian professori Carlo Strengerin mukaan on valmis asettamaan uskonnollisen ideologian kansalaistensa hyvinvoinnin edelle.

Vaalit tammikuussa 2006 voittaneelle Hamasille tarjoutui mahdollisuus parantaa Gazan väestön elinolosuhteita, mutta sen sijaan se päätti keskittää voimansa Israelin vastaiseen taisteluun.

Kysymys kuuluukin: onko demokraattista kehitystä tuettava aina ja kaikissa olosuhteissa vai tuleeko hyvän hallinnon mallia tukea ensisijaisesti, vaikka se tapahtuisi ajoittain demokratian kustannuksella?

Israel 61 vuotta

Käynnissä oleva ajanjakso on Israelille äärimmäisen surun ja äärimäisen ilon aikaa. Itsenäisyyspäivänä 29.4 ihmiset kerääntyivät puistoihin, rannoille ja kävelykaduille juhlistamaan maansa 61. syntymäpäivää. Kuten Israelin vivahteikkaalle historialle on tyypillistä, ilon päivää edelsi kaatuneiden muistopäivä Jom Hazikaron, jolloin väkijoukot kerääntyivät aukioille muistamaan lukuisissa sodissa kaatuneita sotilaita ja terrori-iskuissa kuolleita kansalaisia. Kaatuneiden muistopäivää puolestaan edelsi kuuden miljoonan juutalaisen joukkotuhon muistopäivä, Jom Hashoa, joka muistuttaa israelilaisia juutalaisvaltion olemassaolon tärkeydestä.

Surun ja ilon kevät kertoo Israelin syntyhistorian vaiheista. Vuoden 1948 itsenäistymiseen huipentui kehitys, joka sai alkunsa vuosikymmeniä aikaisemmin kun joukko Euroopasta tulleita uudisraivaajia päätti ottaa tehtäväkseen muuttaa suot ja pellot hedelmällisiksi viljelysmaiksi osana unelmaa nykyaikaisesta ja demokraattisesta Israelista. Juutalaiset uudisraivaajat perustivat pieniä kyliä ja yhteisöjä eli kibbutseja, jotka toimivat omavaraisina ja erinomaisesti puolustettavissa olevina linnakkeina.

Juutalaisvainoista selvinneet uudisraivaajat olivat usein kouluttamattomia, mutta idealistisia ja määrätietoisia. He onnistuivat luomaan vahvan perustan, joka on mahdollistanut sen, että karusta maatilkusta on vuosien saatossa muodostunut 7,4 miljoonan asukkaan ja 20 000 neliökilometrin kokoinen nykyaikainen demokratia.

Viimeisimmän YK:n inhimillistä kehitystä mittaavan raportin mukaan Israel sijoittuu kärkipäähän vaurautta, vapautta ja kehitystä mitattaessa. Elinajanodotetta mittaavan selvityksen mukaan Israel sijoittuu maailmassa kahdeksanneksi, ollen näin esimerkiksi Yhdysvaltoja edellä. Yleistä kehitystä mittaavan selvityksen mukaan Israel on sijalla 24 - jättäen näin ollen taakseen muut alueen maat.

Diplomatian rintamalla Israelin onnistui solmia rauha vanhojen verivihollistensa Egyptin ja Jordanian kanssa. Nämä kaksi rauhansopimusta ovat poikineet ennennäkemättömiä taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia Israelin ja sen kahden rajanaapurin välille. Vaikka Egyptin ja Jordanian väestöjen parissa Israeliin suhtautuminen on pahimmillaan vihamielistä ja parhaimmillaan välinpitämätöntä, on näiden kolmen maan välille kehittynyt läheinen yhteistyö terrorismin ja ääri-islamilaisuuden vastaisessa taistelussa.

Vaikka Israel on saavuttanut merkittäviä asioita tieteen ja talouden aloilla, sen asema maailmassa määräytyy edelleen rauhanprosessin kautta. Poliittisten ja taloudellisten suhteiden kehittyminen EU:n ja Israelin välillä on suoraan liitoksissa Israelin ja palestiinalaisten välisten neuvottelujen edistymiselle.

Huolimatta Israelia kohtaavista haasteista maan tähänastisia saavutuksia voidaan pitää huikeina. Israelilaiset ovat osoittaneet kykynsä selviytyä poikkeuksellisen hyvin vihamielisessä ja arvaamattomassa ympäristössä.

Obama ja Netanjahu törmäyskurssilla?

Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama ja Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu ovat maidensa vastavalittuja johtajia, joiden näkemyksissä on merkittäviä eroja. Nämä erot saattavat jopa vaarantaa maiden vuosikymmeniä jatkuneen läheisen suhteen.

Yhdysvallat ja Israel näkevät Iranin muodostaman uhan eri tavoin. Obaman maaliskuinen videoviesti Iranin johdolle paljastaa kahden johtajan maailmankatsomukselliset erot. Netanjahu suhtautuu Iranin presidentti Ahmedinejadin puheisiin Israelin valtion tuhoamisesta tosissaan, kun taas Obama videoviestissään vaikuttaa epävarmalta Irania hallitsevien mullahien todellisista pyrkimyksistä. Obama ei vaatinut suoraan ja päättäväisesti Irania lopettamaan ydinaseohjelmansa, kun taas Netanjahu ei ole missään olosuhteissa valmis sallimaan Iranille ydinasetta.

Nyt näyttää jopa siltä, että Obama on ydinohjelman lopettamisvaatimusten sijaan halukas käyttämään YK:n aseidentarkastajia Iranin painostamiseksi.

Obaman ulkopoliittiset linjaukset ja eri näyttämöillä esitetyt mielipiteet voidaan laittaa vasta valitun presidentin vähäisen kokemuksen piikkiin, mutta on mahdollista, että presidentin maailmankatsomus on lausuntojen merkittävämpi selittäjä.

Obama näyttää uskovan, että taloudelliset pakotteet yhdistettynä kunnioittavaan käytökseen Iranin johtoa kohtaan ovat yhdistelmä, joka lopulta saa maan luopumaan ydinaseohjelmasta.

Aivan kuten Hamas on valmis uhraamaan omia kansalaisiaan ääri-islamilaisen ideologian nimissä, Netanjahu uskoo, että Iran on valmis tekemään samoin. Vaikka näin ei olisi, Israel ei ole halukas seuraamaan sivusta Obaman kokeiluihin eikä kokemukseen perustuvaa ulkopolitiikkaa.

Vuonna 1992 Yhdysvaltojen presidentti George H. W Bush julisti, että hyvän tahdon eleet ovat tie kukoistaviin suhteisiin Lännen ja Iranin välille. Kauniit puheet ilman todellisia vaatimuksia muutoksesta ovat ohjanneet Yhdysvaltojen Iranin-politiikkaa viimeiset kolmekymmentä vuotta.

Vaikuttaa siltä, että Obaman hallinnolla ei ole suunnitelmia tämän politiikan muuttamiseksi

Iranin uhmakas käytös Yhdysvaltojen ja kansainvälisen yhteisön edessä on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen rooli maailmassa on muuttumassa ja sen vaikutusvalta hiipumassa. Newsweekin kolumnisti George Willin mukaan Yhdysvaltojen viholliset eivät ”vastaa Obaman hymyileviin kädenojennuksiin hymyillen, vaan virnuillen”.

Netanjahu ja Israelin sotilaallinen johto uskovat, että Iranin uskonnolliset johtajat (Mullahit) haluavat tuhota Israelin ja että he ovat valmiita vaarantamaan oman maansa turvallisuuden tämän tavoitteen saavuttamiseksi – huolimatta Lännen hyvän tahdon eleistä.

Yhdysvaltojen viholliset tulkitsevat Obaman hyvän tahdon eleet ja kumarrukset heikkoudeksi. Heikolta vaikuttaminen ei välttämättä uhkaa Yhdysvaltojen turvallisuutta, mutta se saattaa rohkaista Israelin vihollisia.

Myös Netanjahun ja Obaman käsitykset Israelin ja palestiinalaisten välisestä rauhanprosessista ovat erilaiset. Obama toivoo sekä palestiinalaisten että israelilaisten asettuvan toinen toisensa asemaan, jotta rauha olisi mahdollinen. Netanjahu, ulkoministeri Lieberman ja muut hallituksen jäsenet eivät ole valmiita myönnytyksiin, jotka saattavat vaarantaa israelilaisten turvallisuuden. Obama tulee vaatimaan Israelin hallitukselta tekoja, jotka tulevat mitä todennäköisimmin hiertämään kahden vasta valitun johtajan välejä.

Oslon rauhanprosessi ja sen jälkeinen Israelia kohdannut terrorismin aalto ovat tuoreessa muistissa, ja on selvää, että Netanjahu ei tule toistamaan lähimenneisyydessä tehtyjä virheitä. Obama puolestaan ei ole tarpeeksi kokenut johtaja, jotta hän olisi ottanut opikseen aikaisempien rauhanneuvotteluiden virheistä.

Netanjahu vastusti Oslon rauhanprosessin Israelille sanelemia yksipuolisia myönnytyksiä, kun taas Obaman hallitus on julistanut yhdeksi hallintonsa päätavoitteeksi rauhan saavuttamisen osapuolten välille. Tämä tarkoittaa sitä, että Israel on jälleen kerran tilanteessa, jossa se on pakotettu ”rauhanponnistelujen” nimissä vaarantamaan omien kansalaistensa turvallisuuden.

Yhdysvaltojen ja Israelin erityissuhde tulee seuraavien vuosien aikana olemaan koetuksella. Kahden kunnianhimoisen johtajan ideologisten erojen sovittaminen kansainvälisen politiikan kiemuroihin tulee olemaan haaste, joka saattaa johtaa maiden välisten suhteiden heikentymiseen.