Mauno Koivisto ja menneisyyden haamut

Suomen entinen presidentti Mauno Koivisto antoi mielenkiintoisen ja kysymyksiä herättävän televisiohaastattelun YLEn Ykkösaamussa viime lauantaina (YLE1 21.3.08).

Koiviston epäilevät mielipiteet Yhdysvalloista, Lännestä, Viron itsenäistymisestä ja Natosta kertovat asenteesta, joka on ollut Suomen ulkopoliittisen ajattelun keskiössä jo vuosikymmeniä.

Kun YLEn haastattelija kysyi Koiviston haluttomuudesta tukea aktiivisesti Viron ja muiden Baltian maiden itsenäistymistä, tämä vastasi: ”Minun käsittääkseni Suomen kansa ymmärtää tämän täysin. Voi perustellusti puolustaa, että tämä näkökanta on ollut menestyksekästä. Yleensä lähtökohta on ollut se, ettei pyritä puuttumaan sellaisiin asioihin, jotka ovat omille voimille ylivoimaisia.”

Oliko sympatian tai moraalisen tuen antaminen totalitaarisesta orjuudesta vapautuville maille ylivoimainen tehtävä Suomen poliittiselle johdolle?

Vaikka Suomi ei kyennyt haastamaan Neuvostoliiton ylivaltaa, Koivisto olisi voinut näinkin pitkän ajan kuluttua Neuvostoliiton romahduksesta osoittaa moraalista selkärankaa pyytämällä anteeksi virolaisilta tai tunnustamalla, että Viron itsenäisyyspyrkimyksiä ja maan lopullista itsenäisyysjulistusta olisi pitänyt tukea voimakkaammin.

Kylmä sota loppui vuonna 1991, ja Mauno Koiviston kausi presidenttinä päättyi 1994. Koiviston poliittisten paineiden alla tekemien päätösten kriittinen arviointi on tärkeää, jotta tuleviin haasteisiin osataan vastata. Vaikka Koiviston vähäeleisyys Viron itsenäistymisen aikaan oli poliittisesti sopivaa, päätöstä voidaan pitää eettisesti arveluttavana.

Koiviston aikaisten toimien ruotiminen on toivottavaa varsinkin siitä syystä, että nuorempi sukupolvi suomalaisia oppisi pohtimaan laajempia moraalisia kysymyksiä eikä varoisi niitä.

Sen sijaan, että Koivisto päätti YLEn haastattelussa olla pyytämättä virolaisilta anteeksi, hänen olisi tullut myöntää, että Viron vapautuminen hirmuvallan alta oli myönteinen asia. Samaa linjaa noudattaen Suomen ulkopoliittisen johdon tulisi tunnustaa se tosiasia, että Lännen voitto ja Neuvostoliiton kaatuminen olivat vapaan Suomen kannalta mieluisin vaihtoehto.

Koiviston ajama puolueettomuus ei ole hyve eikä sitä tule pitää itseisarvona. Suomen maineen varjelemisesta poliittisesti puolueettomana maana on tullut mantra, jonka toisteleminen turruttaa ajattelun ja estää muiden vaihtoehtojen pohtimisen.

Koiviston toiminta Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin oli turvallisuusnäkökulmasta katsoen ymmärrettävää: pelättiin Neuvostoliiton sotilaallisia toimia Suomea vastaan, jos Suomi asettuisi vapauden puolustajaksi. Nykyään tällainen pelko on aiheeton.

Kylmän sodan päättymisestä on kulunut lähes kaksikymmentä vuotta. Totuttuihin toimintatapoihin perustuvan ajattelun tulee muuttua, koska maailma on muuttunut. Vanhuudenpäiviään viettävän ja vapaasti mielipiteitään laukovan entisen presidentin edustama maailmankatsomus tulisi nähdä muinaisjäänteenä Kylmän sodan aikaisesta ilmapiiristä.