Arabimaailma koostuu 22 valtiosta ja ulottuu Marokon kuningaskunnasta Omanin sulttaanikuntaan asti. Alue on pinta-alaltaan 12,9 miljoonaa neliökilometriä ja näin ollen suurempi kuin Eurooppa, Yhdysvallat tai Kiina. Sen väkimäärä on kolmesataa miljoonaa, joista enemmistö on islaminuskoisia. Suurin osa sen väestöstä elää köyhyydessä, vaikka sen alueella on maailman suurimmat luonnonrikkaudet.
Maailman valtioiden vapautta, ihmisoikeuksia ja demokraattista kehitystä seuraavan yhdysvaltalaisen Freedom House -järjestön vuotuisen raportin mukaan ainoastaan 28 prosenttia arabimaista voidaan luokitella vapaiden tai osittain vapaiden maiden joukkoon. Vapautta mittaavina muuttujina käytetään kansalaisvapauksia, poliittisia oikeuksia ja lehdistönvapautta. Suurin osa maailman arabeista elää totalitaristisissa diktatuureissa. Arabimaista ainoastaan Komorit on luokiteltu demokraattiseksi. Tilanteen lohduttomuutta kuvaa hyvin se, että jopa Afrikan maista 60 prosenttia on Freedom Housen raportin mukaan vapaita tai osittain vapaita.
Huolimatta siitä, että suurin osa maailman arabeista elää diktatuureissa, merkittävällä osalla heistä on se käsitys, että alueen ongelmien syy on Israel ja sionismi. Arabimaailman lähempi tarkastelu kyseenalaistaa tämän käsityksen.
Yhdysvaltalaisen toimittajan ja The Future of Freedom -teoksen kirjoittajan, Fareed Zakarian mukaan alueen ongelmat liittyvät osittain luonnonrikkauksien luomaan turvallisuudentunteeseen. Öljyrikkaiden valtioiden johtajien ei tarvitse kehittää yhteiskuntiaan, koska öljyvarannot mahdollistavat toimeentulon. Näiden valtioiden tyypillinen ongelma on hallitsijan ja kansan välisen poliittisen vuorovaikutuksen puuttuminen.
Arabimaiden merkittävät ongelmat on lueteltu YK:n vuonna 2002 julkaisemassa inhimillistä kehitystä mittaavassa selvityksessä. Arabiälymystön laatiman selvityksen mukaan vakavimmat puutteet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: naisten oikeudet, demokratia ja tieto.
Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Uudenmaan läänin kokoinen aidosti demokraattinen Israel olisi näiden puutteiden ja ongelmien syy.
Jerusalem Postin kolumnisti Jonathan Rosenblumin mukaan niiden, jotka syyttävät Israelia arabimaailman tilasta, on pohdittava seuraavia asioita: 1)) Oliko Saddam Husseinin hyökkäys Iraniin vuonna 1980 ja Kuwaitiin vuonna 1990 Israelin syytä? 2) Mitä tekemistä Israelilla oli Algerian sisällissodan (1991–2002) kanssa? 3) Mikä on Israelin rooli sunni- ja shiiamuslimien välisessä kiistassa, joka on jatkunut 1200 vuotta? Siteeraten edellä mainittua YK:n selvitystä Rosenblum toteaa, että Israel ei ole varsinainen syy, vaan tekosyy, jonka avulla arabijohtajat pystyvät välttämään todellisten ongelmien - kuten lukutaidottomuuden, köyhyyden ja vapauden puutteen – ratkaisuun pyrkimisen.
Väitteen Israelin syyllisyydestä tekee omituiseksi myös se, että Israelin vaikutus palestiinalaisten elintasoon on ollut myönteinen. Vuoden 1967 jälkeen, jolloin Israel valloitti Gazan Egyptiltä ja Länsirannan Jordanialta, näiden alueiden talous kasvoi, yliopistoja avattiin, terveydenhuolto parantui ja satatuhatta palestiinalaista työllistyi israelilaisten yritysten palkkaamina. Huolimatta palestiinalaisalueiden talouden romahtamisesta 2000-luvun alussa niiden sijoitus YK:n vuonna 2005 julkaisemassa talousvertailussa oli parempi kuin Algerian, Syyrian, Egyptin ja Marokon.
Arabimaiden jokaiseen kolkkaan levinnyt uskomus siitä, että Israel ja sionismi ovat syypäitä pienimmästä flunssa-aallosta musertavaan köyhyyteen, on surullinen esimerkki näiden maiden kyvyttömyydestä vastata niitä kohtaaviin haasteisiin. Sen sijaan, että alueen ongelmista syytetään Israelia, arabimaailman ja sen syyntakeettomuutta puolustavien tulisi katsoa peiliin. Israelin olemassaolo olisi nähtävä ennemmin mahdollisuutena kuin kaikkien ongelmien alkusyynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti