Netanjahu ja Israelin uudet haasteet

Benjamin Netanjahun johtama Likud–puolue voitti Israelissa helmikuussa käydyt tasaiset parlamenttivaalit. Puolue sai 27 paikkaa 120-paikkaisesta Knessetistä. Tsipi Livnin Kadima sai eniten paikkoja (28), mutta hallituksen muodostamiseen Livni ei pysty. Poliittinen oikeisto oli vaalien selvä voittaja, sillä Netanjahun johtaman Likudin lisäksi tiukan oikeistolainen Israel Beiteinu oli ääniharava 15 paikallaan. Viime vuosikymmenen alussa Moldovasta Israeliin muuttanut entinen yökerhon ovimies Avigdor Lieberman ja hänen johtamansa Israel Beiteinu onnistuivat saamaan suuren osan perinteisiin puolueisiin pettyneiden äänistä. Israelin ensimmäiset vuosikymmenet politiikkaa hallinnut työväenpuolue joutuu oppositioon.

Vaikka hallituksen kokoonpanosta keskustellaan vielä, on selvää, että Netanjahu tulee muodostamaan hallituksen.

Israelissa ristiriitaisessa maineessa oleva poliitikko sai nyt äänestäjiltä toisen mahdollisuuden hallita. Edellisen kerran Netanjahu valittiin vuonna 1996, mutta hänen pääministerikautensa jäi lyhyeksi, kun Ehud Barak voitti ennenaikaiset vaalit vuonna 1999.

Netanjahua viime kuun vaaleissa äänestäneet painottavat usein, että kyseessä ei ollut rakkaudentunnustus ylimieliseksi koettua ja amerikkalaistyylistä poliitikkoa kohtaan, vaan lähinnä osoitus todellisten valintojen puutteesta. Käymäni keskustelu israelilaisen taksikusin kanssa kuvastaa Netanjahua äänestäneiden mielenmaisemaa: haukuttuaan ensin Netanjahua hän myönsi äänestävänsä tätä, koska muut tarjolla olevat vaihtoehdot olivat vieläkin surkeampia.

Apaattisesta poliittisesta ilmapiiristä huolimatta on selvää, että Netanjahun äänestäjäkunta on yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että Iranin ydinhanke tulee pysäyttää, rauhanprosessissa pitää edetä harkiten ja Israelin tulee vaalia läheistä suhdettaan Yhdysvaltoihin.

Hizbollah Libanonissa, Hamas Gazassa ja Iranin ydinhanke ovat ongelmia, joihin israelilaiset äänestäjät odottavat Netanjahun puuttuvan. Turvallisuus on vuodesta toiseen pääministerin merkittävin huolenaihe, mutta Israelin olemassaolo ei ole uhattuna samalla tavalla kuin vuosien 1948, 1967 ja 1973 sotien aikana: Israelin sotilaallinen ylivoima on pakottanut sitä ympäröivät arabimaat arvioimaan lähestymistapansa juutalaisvaltiota kohtaan uudelleen.
Muiden tekijöiden lisäksi Israelia kohtaavat taloudelliset ongelmat, uhkaava vesipula ja kysymys Israelin arabien asemasta yhteiskunnassa.

Edellä mainitut ongelmat ja äänestystulos kielivät siitä, että rauhanneuvottelut palestiinalaisten kanssa eivät ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Netanjahun vaaleja ennen antamat lausunnot Israelin ja palestiinalaisten välisestä konfliktista vaikuttivat yllättävän vähän vaalien lopputulokseen. Hän ei ilmaissut kantaansa selvästi, mutta näyttää siltä, että Netanjahu vastustaa kahden valtion mallia ja on ehdottanut ratkaisun löytyvän palestiinalaisalueiden talouden kehittämisen kautta.

Palestiinalaiskysymyksen ja erityisesti Gazan konfliktin näkymättömyys vaaleja edeltävissä keskusteluissa on osoitus muutoksesta israelilaisessa yhteiskunnassa.

Jitzhak Rabinin ja Jasser Arafatin vuonna 1993 käynnistämän Oslon rauhanprosessin epäonnistuminen ja sitä seurannut Arafatin määräämä palestiinalaisten kansannousu (Intifada) ja terrori-iskujen aalto ovat vaikuttaneet voimakkaasti asenteisiin palestiinalaisia kohtaan. Tapahtumat ovat johtaneet siihen, että palestiinalaisten rauhantahtoon suhtaudutaan nykyään vahvasti epäillen.

Israelilaisten äänestyskäyttäytyminen kertoo siitä, että suurien kenraalien ja idealististen rauhantekijöiden aika poliittisessa johdossa näyttää olevan ohi. Ammattipoliitikot ovat korvanneet Ariel Sharonin ja Jitzhak Rabinin kaltaiset persoonat.

Yhdysvalloissa koulutuksensa saanut ja sikäläisen poliittisen kulttuurin omaksunut Netanjahu on muuttuneessa tilanteessa vahvoilla.

YK ja rasismi – toistuuko Durban?

YK:n rasismia, ihmisoikeuksia ja syrjintää käsittelevä konferenssi, neljäs laatuaan, järjestetään Sveitsin Genevessä huhtikuussa 2009. Ensimmäinen tällainen kokous pidettiin Genevessä vuonna 1978. Viimeisin ja ehkä mieleenpainuvin konferenssi järjestettiin Durbanissa, Etelä-Afrikassa vuonna 2001.

Geneven kokouksen on tarkoitus arvioida Durbanissa asetettuja tavoitteita.

Durbanin konferenssissa ei puututtu todellisiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Sudanissa arabit pitävät mustia orjinaan, ja Iranissa bahai-uskoiset ovat jatkuvan syrjinnän kohteena. Sen sijaan, että näitä todellisia ongelmia olisi puitu, osallistujat keskittyivät sionismin ja Israelin arvostelemiseen vertaamalla Israelia apartheid-ajan Etelä-Afrikkaan.

Tällainen vertaus ei kestä päivänvaloa. Israelissa arabit nauttivat täysiä kansalaisoikeuksia ja ovat lain edessä samanarvoisia kuin juutalaiset. Palestiinalaisten arabien asema Länsirannalla ja Gazassa tulee puolestaan määräytymään lopullisen rauhansopimuksen ehtoja noudattaen.

Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri Colin Powell tuohtui Durbanissa käytetystä Israel-vastaisesta kielenkäytöstä siinä määrin, että marssitti valtuuskuntansa ulos kokouksesta.

Tuleva konferenssi Genevessä ei lupaa parempaa. Järjestelykomitean puheenjohtajana toimii Libyan YK-lähettiläs Najat Al-Hajjaji, joka oli YK:n ihmisoikeuskomission puheenjohtaja vuonna 2003. Al-Hajjajin johtama komissio ei keskittynyt aidosti ihmisoikeuksia loukkaavien maiden käsittelyyn, vaan käytti aikansa Israelin arvostelemiseen.

Osana YK:n vuoden 2006 uudistuksia ihmisoikeuskomissiosta tuli ihmisoikeusneuvosto. Nimenmuutoksesta huolimatta sen toiminta-ajatus ei näytä muuttuneen. Kaksi kuukautta ennen konferenssin alkamista sen ennusmerkit muistuttavat erehdyttävästi vuoden 2001 Durbania. Nykyisen järjestelykomitean varapuheenjohtajia ovat Iran, Venäjä, Pakistan, Kuuba ja Kamerun. Nämä maat eivät tunnetusti ole eturintamassa taistelussa ihmisoikeuksien puolesta. Osassa Kamerunia orjuus on hyväksyttävää, Pakistanin pohjoisilla alueilla pakkoavioliitot ovat laillisia ja kunniamurhia katsotaan sormien lävitse, kun taas Iranissa naisten ja uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksia poljetaan.

YK:n asema yleismaailmallisten ihmisoikeuksien soihdunkantajana on vuosien saatossa kokenut useita kolhuja. Rasisminvastaiset päätöslauselmat ja ihmisoikeuksien nimissä pidetyt puheet ovat aivan liian usein keskittyneet Israelin haukkumiseen – todellisten ongelmien kustannuksella.

YK:n yleiskokouksen vuoden 1975 päätöslauselma 3379, jossa sionismi rinnastettiin rasismiin ja nähtiin uhkana maailmanrauhalle, seisoo virstanpylväänä Israel-vastaisten puheiden ja päätöslauselmien joukossa. Yhdysvaltojen silloinen YK-lähettiläs Daniel Patrick Moynihan muistetaan tätä päätöslauselmaa kritisoivasta puheestaan. Moynihanin YK:ssa pitämä puhe oli osoitus suoraselkäisyydestä ja halusta paljastaa Ugandan diktaattori Aminin ajaman päätöslauselman mielettömyys. Moynihan hylkäsi diplomaateille tyypillisen poliittisen korrektiuden ja totesi: ”YK:n yleiskokouksen osallistujien ja maailman edessä Yhdysvallat julistaa, että se ei tunnusta, noudata tai tule ikinä hyväksymään tätä häpeällistä päätöslauselmaa”.

Moynihanin sanojen keskeinen viesti oli, että Idi Amin – kansanmurhaaja, ihmissyöjä ja Hitlerin ihailija – oli saanut YK:n siunauksen määrittää todellisuus uudelleen. YK:sta oli tullut järjestö, joka soti alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Järjestö perustettiin suojelemaan yleismaailmallisia rauhan ja vapauden arvoja, mutta nyt se päästi maailman diktaattorit suvaitsevan kattonsa alle. Moynihanin mukaan YK:sta oli tullut paikka, jossa valheiden kertominen oli sallittua.

Yhdysvaltojen poliittisissa piireissä käydään tällä hetkellä kiivasta keskustelua siitä, tuleeko maan lähettää valtuuskunta Geneven konferenssiin. Näyttää siltä, että Yhdysvallat on päätymässä myönteiselle kannalle, sillä se on ollut aktiivisesti mukana kokouksen järjestelyissä. Kanada ja Israel ovat jo ilmoittaneet jäävänsä kokouksen ulkopuolelle. Iso-Britannia, Alankomaat ja Ranska harkitsevat vielä.

Aikaisempien tapahtumien perusteella Geneven konferenssiin osallistuvilla valtioilla näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa: ne voivat jäädä ulkopuolelle ja näin osoittaa kunnioitusta ihmisoikeuksia kohtaan ja vastustaa niiden maiden johtajia, jotka osallistuvat konferenssiin vain siitä syystä, että se tarjoaa tilaisuuden ilmaista juutalaisvihaa mahdollisimman julkisesti. Toinen vaihtoehto on osallistua konferenssiin ja paikan päällä tuomita ne maat, joilla on aikomus kääntää jalo rasisminvastainen sanoma päälaelleen.

Jos Suomi päättää lähettää edustajan Geneveen, hänen puheenvuoronsa toivottavasti heijastaa Moynihanin vuonna 1975 pitämää puhetta. Muussa tapauksessa YK:n vaurioitunut maine ryvettyy entisestään, ja se tullaan tuntemaan järjestönä, jossa – Moynihanin sanoin – kerrotaan valheita.

Irakin sodasta ja sen vastustajista

Maaliskuussa vuonna 2003 alkanutta Irakin sotaa vastaan marssittiin tuolloin ympäri maailmaa. Hurmokselliset ihmisjoukot kerääntyivät suurkaupunkeihin vastustamaan Yhdysvaltojen johtaman liittouman sotasuunnitelmia. Mielenosoittajat olivat poliittisesti epäyhtenäinen joukko, jota kuitenkin yhdisti yksi asia: heidän mielestään Irakin sota oli väärin.
Liittoutuma murskasi Irakin armeijan vastarinnan muutamassa viikossa. Saddam Hussein pakeni, mutta liittoutuman sotilaat löysivät ja vangitsisivat hänet joulukuussa 2003. Sota ei kuitenkaan päättynyt Irakin armeijan hajoamiseen ja Saddamin totalitaristisen hallintojärjestelmän romahdukseen.

Irakin valloituksen jälkeinen, historiallisesti katsoen lyhyt sekasorron aika voidaan nähdä seurauksena vuosikymmeniä jatkuneesta tyranniasta. Sisällissota ja veriset välienselvittelyt olivat osoitus siitä, mitä äkillinen vapaus saattaa aiheuttaa. Merkittävä syy väkivallalle oli terroristijärjestö Al-Kaida, joka käytti hyväkseen Irakin muuttunutta tilannetta aloittamalla laajan terrori-iskujen sarjan. Länsimaiden hyvin organisoitu terrorisminvastainen tiedusteluverkosto oli pakottanut Al-Kaidan nurkkaan. Irakissa järjestöllä järjestölle avautui mahdollisuus taistella suoraan Yhdysvaltoja vastaan, ja mahdollisesti jopa voittaa.

Monet sotaa seuranneet tarkkailijat tuomitsivat Yhdysvaltojen aikeet muuttaa sekasortoinen Irak rauhanomaiseksi ja toimivaksi demokratiaksi.

Viimeisten kahden vuoden aikana Yhdysvaltojen on kuitenkin onnistunut tuhota Irakissa toiminut Al-Kaida. Maa on rauhoittunut ja terrori-iskut lähes kokonaan loppuneet. Johtopäätöksen täytyy olla se, että Yhdysvaltojen johtama sota onnistui, Saddam Hussein on poissa ja irakilaiset elävät nopeasti kehittyvässä, verraten rauhallisessa demokratiassa.

Meidän tuleekin kysyä, miksi sodan vastustaminen nähtiin monissa - etenkin Euroopan vasemmistolaisissa - piireissä tärkeämpänä kuin Saddam Husseinin syrjäyttäminen vallasta, ja miksi sodanvastaiset ihmisjoukot eivät vastustaneet hallintoa, joka ainoana maailmassa on käyttänyt joukkotuhoaseita omaa siviiliväestöään vastaan.

Sodan vastustajien joukosta ei kuulunut Saddam Husseinin hallintoa vastustavia huutoja. Lontoossa sotaa vastustavia mielenosoituksia seurannut englantilainen kirjailija ja The Observer -lehden toimittaja Nick Cohen totesi osuvasti: ”Mielenosoittajien kantamien kylttien iskulause ’Ei sotaa – vapaa Palestiina!’ olisi aivan hyvin voinut olla Saddam Husseinin ulkoministeriön sanelema”.

Voisi luulla, että sodan kauheuksia aidosti vastustavat ihmiset olisivat halunneet vastustaa diktatuuria, joka tappoi, kidutti ja vangitsi satojatuhansia omia kansalaisiaan.
Edesmennyt yhdysvaltalainen filosofi Eric Hoffer tarjoaa oivallisen tulkinnan joukkoliikkeistä ja niihin kuuluvan ihmisen mielenmaisemasta. Hofferin mukaan yksilö, joka ymmärtää todellisuutta henkilökohtaisten kokemusten kautta, kykenee erottamaan tosiasioiden ja uskomusten välisen eron.

Hofferin mukaan joukkoliikkeet muodostavat tosiasioita vääristelevän verkoston, joka toimii puskurina joukkoliikkeen ideologian ja sitä ympäröivän todellisuuden välillä.

Miten muuten on selitettävissä, että miljoonat itsenäiset ja vapaissa yhteiskunnissa elävät ihmiset pyrkivät epäämään Saddam Husseinin Irakissa eläneiltä ihmisiltä mahdollisuuden niihin vapauksiin, joista ensin mainitut itse nauttivat?

Ne Irakin sotaa vastustavien liikkeiden johtajat, jotka suojelevat liikkeidensä aatteita totuuden kustannuksella, väittävät, että totuus on heidän puolellaan ja että sen etsiminen joukkoliikkeiden ulkopuolelta on ajanhukkaa. Näin ollen joukkoliikkeiden johtajien ja heidän edustamansa ideologian sokea seuraaminen johtaa siihen, että liikkeiden jäsenten henkilökohtainen kokemus ei muodostu oman ajatteluprosessin kautta. Hofferin mukaan hurmoksellinen jäsenyys joukkoliikkeessä johtaa lopulta siihen, että yksilö ei kykene näkemään eroa todellisen ja kuvitellun välillä.

Eteläamerikkalainen näytelmäkirjailija Ariel Dorfman heijastaa näkemyksillään ja ennen kaikkea kokemuksillaan Hofferin ajatuksia. Kuukausi ennen Irakin sotaa Dorfman julkaisi kirjeen The Age -lehdessä otsikolla ”Kirje tuntemattomalle irakilaiselle toisinajattelijalle”. Kirjeessään hän kysyi kuvitteelliselta toisinajattelijalta: ”Mikä oikeus kenelläkään on kieltää sinun oikeutesi elää vapaudessa ja tulla vapautetuksi tyranniasta? Mikä oikeus meillä on vastustaa Yhdysvaltojen valmistelemaa sotaa, jos sen seurauksena Saddam Hussein tulee syöstyksi vallasta?”

Ariel Dorfman, joka eli Augusto Pinochetin hallitsemassa Chilessä vuoteen 1973, on ihminen, joka tietää, millaista on elää mielivaltaisen johtajan hallitsemassa maassa.

Väite siitä että Yhdysvaltojen johtama sota oli väärin, on nykytilanteen valossa outo. Irak on tällä hetkellä arabimaailman todellinen toivonlähde. Maassa järjestettiin vapaat vaalit joulukuussa 2008. Irakin eri uskontojen, ja etnisten ryhmien repimä yhteiskunta on hiljalleen omaksumassa demokratian pelisäännöt. Dorfmanin ajatuksia mukaillen: mikä oikeus kenelläkään on kieltää irakilaisilta mahdollisuus vapauteen?

Keskustelu maahanmuutosta lapsen kengissä

Suomessa käytävä keskustelu maahanmuutosta näyttää olevan ongelmissa.

Jussi Halla-Aho on kielitieteilijä, kaupunginvaltuutettu ja blogikirjoittaja, joka suhtautuu monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon kriittisesti. Halla-Aho, Leif Salmén ja Saska Saarikoski keskustelivat maahanmuutosta Ruben Stillerin isännöimässä Pressiklubi-ohjelmassa (YLE TV2 6.2). Katsoja varmasti odotti tasapuolista keskustelua, jossa juontaja Stiller olisi haastanut Halla-Ahon lisäksi myös Salménin ja Saarikosken näkemykset. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan, että keskustelu olisi ollut avointa ja rakentavaa, ohjelmasta muodostui Jussi Halla-Ahon vastainen farssi.

Ohjelma paljasti sen tosiasian, että tärkeistä asioista keskusteleminen ei ole Suomessa saavuttanut kypsää tasoa. Maahanmuuttoa kohtaan kriittisesti asennoituvia syytetään ennakkoluuloisuudesta tai pahimmillaan rasismista. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen epäilevästi suhtautuvien mielipiteiden tukahduttamisesta on nyt ilmeisesti tullut valtakunnallisen median tehtävä.

Järkevä keskustelu saa yleensä lopun, kun syytökset ennakkoluuloisuudesta, rasismista ja jopa fasismista – Halla-Ahoa syytettiin Pressiklubissa kaikista näistä kolmesta - tuodaan keskusteluun. Sen sijaan, että Halla-Ahon väitteiden todenmukaisuutta ja järkevyyttä olisi luodattu, häntä syytettiin ”vihalla ratsastamisesta”. Keskustelussa ei pureuduttu siihen, mikä on totta tai oleellista. Näyttää siltä, että Suomessa ei olla valmiita keskustelemaan avoimesti maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lieveilmiöistä.

Salmén, Saarikoski ja muut keskustelun tukahduttajat väittävät, että maahanmuuttokeskustelun suurin synti on ennakkoluuloisuus, ja ennakkoluuloiseksi leimautumista tulee välttää hinnalla millä hyvänsä. Ruben Stiller ei ollut paljon viisaampi. Sen sijaan, että hän olisi päättänyt Pressiklubin esimerkiksi pohtimalla totuuden merkitystä, hän kehotti katsojia pohtimaan omia ennakkoluulojaan.

Mutta ovatko ennakkoluulot todellakin este sopuisalle ja monikulttuuriselle Suomelle?

Ennakkoluulojen ei pitäisi olla este menestyksekkäälle maahanmuutolle ja uusien kansalaisten sopeuttamiselle. Monikulttuurisuuden ei pitäisi tarkoittaa sitä, että Somaliasta Suomeen muuttava tuo mukanaan käsityksensä naisten oikeuksista ja sananvapaudesta. Somaliasta Suomeen muuttavan ei myöskään tulisi kärsiä erilaisesta ihonväristään, vaan ainoastaan sellaisista ajatuksista, jotka ovat ristiriidassa Suomen demokraattisten arvojen kanssa. Näiden arvojen pinnallinen tarkastelu paljastaa sen, että Somaliassa esimerkiksi naisten vapaudet ja sananvapaus eivät ole Suomen tasolla.

Sen sijaan, että ennakkoluuloja pidettäisiin ainoastaan kielteisenä asiana, pitäisi pohtia, mitä tai keitä kohtaan ollaan ennakkoluuloisia. Voidaanko olettaa, että koska ennakkoluuloisuus on paheksuttavaa, ennakkoluulottomuus on aina toivottavaa?

Näkisin päinvastoin, että ennakkoluulot ovat tärkeä osa ihmismieltä, ja niiden kuunteleminen on useimmiten viisasta, jopa elinehto.

Keskustelun maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta tulisi näin ollen keskittyä siihen, millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Suomella on tässä asiassa paljon opittavaa muiden Euroopan maiden kokemuksista. Monet Euroopan maat ovat vuosikymmeniä kamppailleet maahanmuuttoon liittyvien kysymysten äärellä, ja näistä kokemuksista olisi hyvä keskustella myös Suomessa.

Malmön Rosengårdin mellakat joulukuussa 2008 olivat esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun kansanryhmät sulkeutuvat yhteiskunnan ulkopuolelle. Rosengårdin lähiössä naiset pelkäävät kulkea ilman huntua, ja poliisi on pelokas puuttumaan paikan epäkohtiin. Nämä kokemukset ovat saaneet ruotsalaiset kyseenalaistamaan maahanmuuttopolitiikkansa järkevyyden. Hollannin silloinen oikeusministeri Per Hein Donner puolestaan julisti vuonna 2006, että hallitus on valmis asettamaan tietyt alueet islamilaisen Sharia-lain alaisuuteen, jos enemmistö kansasta näin haluaa. Väestötilastojen mukaan Amsterdamin ja Rotterdamin nuorisosta yli puolella on maahanmuuttajatausta.

Haluammeko sivuuttaa kahden eurooppalaisen maan kokemukset maahanmuuttajista vain siitä syystä, että kauan ja hartaasti rakennettu mielikuva tulevaisuuden monikulttuurisesta Suomesta saattaa särkyä?

Sen sijaan, että ennakkoluulot nähdään pahan ilmentymänä tai vastaavasti vieraat kulttuurit pelkästään uhkana, maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta tulisi voida keskustella rehellisesti - ja vapaasti ennakkoluuloisena.

Arabimaat ja Israel

Arabimaailma koostuu 22 valtiosta ja ulottuu Marokon kuningaskunnasta Omanin sulttaanikuntaan asti. Alue on pinta-alaltaan 12,9 miljoonaa neliökilometriä ja näin ollen suurempi kuin Eurooppa, Yhdysvallat tai Kiina. Sen väkimäärä on kolmesataa miljoonaa, joista enemmistö on islaminuskoisia. Suurin osa sen väestöstä elää köyhyydessä, vaikka sen alueella on maailman suurimmat luonnonrikkaudet.

Maailman valtioiden vapautta, ihmisoikeuksia ja demokraattista kehitystä seuraavan yhdysvaltalaisen Freedom House -järjestön vuotuisen raportin mukaan ainoastaan 28 prosenttia arabimaista voidaan luokitella vapaiden tai osittain vapaiden maiden joukkoon. Vapautta mittaavina muuttujina käytetään kansalaisvapauksia, poliittisia oikeuksia ja lehdistönvapautta. Suurin osa maailman arabeista elää totalitaristisissa diktatuureissa. Arabimaista ainoastaan Komorit on luokiteltu demokraattiseksi. Tilanteen lohduttomuutta kuvaa hyvin se, että jopa Afrikan maista 60 prosenttia on Freedom Housen raportin mukaan vapaita tai osittain vapaita.

Huolimatta siitä, että suurin osa maailman arabeista elää diktatuureissa, merkittävällä osalla heistä on se käsitys, että alueen ongelmien syy on Israel ja sionismi. Arabimaailman lähempi tarkastelu kyseenalaistaa tämän käsityksen.

Yhdysvaltalaisen toimittajan ja The Future of Freedom -teoksen kirjoittajan, Fareed Zakarian mukaan alueen ongelmat liittyvät osittain luonnonrikkauksien luomaan turvallisuudentunteeseen. Öljyrikkaiden valtioiden johtajien ei tarvitse kehittää yhteiskuntiaan, koska öljyvarannot mahdollistavat toimeentulon. Näiden valtioiden tyypillinen ongelma on hallitsijan ja kansan välisen poliittisen vuorovaikutuksen puuttuminen.

Arabimaiden merkittävät ongelmat on lueteltu YK:n vuonna 2002 julkaisemassa inhimillistä kehitystä mittaavassa selvityksessä. Arabiälymystön laatiman selvityksen mukaan vakavimmat puutteet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: naisten oikeudet, demokratia ja tieto.

Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Uudenmaan läänin kokoinen aidosti demokraattinen Israel olisi näiden puutteiden ja ongelmien syy.

Jerusalem Postin kolumnisti Jonathan Rosenblumin mukaan niiden, jotka syyttävät Israelia arabimaailman tilasta, on pohdittava seuraavia asioita: 1)) Oliko Saddam Husseinin hyökkäys Iraniin vuonna 1980 ja Kuwaitiin vuonna 1990 Israelin syytä? 2) Mitä tekemistä Israelilla oli Algerian sisällissodan (1991–2002) kanssa? 3) Mikä on Israelin rooli sunni- ja shiiamuslimien välisessä kiistassa, joka on jatkunut 1200 vuotta? Siteeraten edellä mainittua YK:n selvitystä Rosenblum toteaa, että Israel ei ole varsinainen syy, vaan tekosyy, jonka avulla arabijohtajat pystyvät välttämään todellisten ongelmien - kuten lukutaidottomuuden, köyhyyden ja vapauden puutteen – ratkaisuun pyrkimisen.

Väitteen Israelin syyllisyydestä tekee omituiseksi myös se, että Israelin vaikutus palestiinalaisten elintasoon on ollut myönteinen. Vuoden 1967 jälkeen, jolloin Israel valloitti Gazan Egyptiltä ja Länsirannan Jordanialta, näiden alueiden talous kasvoi, yliopistoja avattiin, terveydenhuolto parantui ja satatuhatta palestiinalaista työllistyi israelilaisten yritysten palkkaamina. Huolimatta palestiinalaisalueiden talouden romahtamisesta 2000-luvun alussa niiden sijoitus YK:n vuonna 2005 julkaisemassa talousvertailussa oli parempi kuin Algerian, Syyrian, Egyptin ja Marokon.

Arabimaiden jokaiseen kolkkaan levinnyt uskomus siitä, että Israel ja sionismi ovat syypäitä pienimmästä flunssa-aallosta musertavaan köyhyyteen, on surullinen esimerkki näiden maiden kyvyttömyydestä vastata niitä kohtaaviin haasteisiin. Sen sijaan, että alueen ongelmista syytetään Israelia, arabimaailman ja sen syyntakeettomuutta puolustavien tulisi katsoa peiliin. Israelin olemassaolo olisi nähtävä ennemmin mahdollisuutena kuin kaikkien ongelmien alkusyynä.