Lähi-idän uutisoinnin ongelmista

Vuosi on jälleen vaihtumassa uuteen, mutta suomalaisessa Lähi-idän uutisoinnissa mikään ei ole muuttunut. Kulunut vuosi, jonka alussa Hamas ja Israel sotivat kaksikymmentäkaksi päivää kestäneen sodan, on todistanut pahimmanlaatuista Israel-vastaista rummutusta.

Räikeimpänä esimerkkinä Olli Kivisen kolumni Gazassa tuhotaan gettoja (HS 6.1.2009). Kirjoituksessaan Kivinen antaa lukijan ymmärtää, että palestiinalaiset ovat nykyajan juutalaisia ja Israel on natsi-Saksa. Kyseisen vertauksen tekemisen tarkoitus on vapauttaa palestiinalaiset vastuusta. Näin ollen - Kivisen ajatuksenkulkua noudattaen - myös itsemurhaiskut ovat moraalisesti perusteltavissa.

Hannu Reime puolestaan kirjoitti Gazan sodasta otsikolla Gaza ja unohtamisen voima (YLE 13.1.2009). Kirjoituksessaan Reime syyttää Israelia ”häikäilemättömästä hyökkäyksestään Gazan kaistaleen asukkaita vastaan…Israel poistui Gazasta. Eikö kaiken pitänyt tämän jälkeen olla hyvin? Eikö vika ole palestiinalaisten, jotka alkoivat ampua rakettejaan Israelin puolelle? Näillä melkein retorisiksi tarkoitetuilla kysymyksillä Israel selittää tähän asti ilmeisesti julminta sotaansa Gazan asukkaita vastaan”. Reime sivuuttaa täysin sen tosiasian, että Gazaa hallitseva Hamas perustaa olemassaolonsa juutalaisvihaan ja kahden valtiomallin vastustamiseen. Lainaus on surullinen esimerkki siitä, miten Israel nähdään verenhimoisena valloittajana ja palestiinalaiset viattomana uhrina.

Sodasta on kulunut vuosi, mutta kirjoitusten asenne ei ole muuttunut, kuten Katri Merikallion reportaasi Israel jatkaa Gazan kurittamista edelleen (SK 19.12.2009) osoittaa. Kirjoituksessaan Merikallio käsittelee Gazan vaikeaa tilannetta, mutta jättää täysin mainitsematta ne lukuisat syyt, joiden takia viime talven sota Hamasin ja Israelin välillä käytiin.

Lähteinään Merikallio käyttää yksinomaan YK:n palestiinalaispakolaisista huolehtivan UNRWA:n pääjohtaja Karin AbuZayidin kommentteja ja omia Gazan rajojen ulkopuolelle rajoittuvia havaintojaan. Kun otetaan huomioon, että UNRWA työllistää Hamasin jäseniä, Merikallion johtopäätösten luotettavuus on kyseenalaista. Vuonna 2004 UNRWA:n silloinen pääjohtaja Peter Hansen vahvisti epäilyt siitä, että järjestö työllistää suuren määrän Hamasin jäseniä: ”Kyllä näin varmasti on, ja mielestäni se ei ole mikään rikos”.

James G. Lindsay, UNRWA:n entinen konsuli ja lakiasiantuntija, toteaa, että järjestö ei ole onnistunut estämään ulkomailta saatujen lahjoitusten päätymistä Hamasin käsiin. Lisäksi UNRWA antaa Hamasin käyttää YK:n tunnuksilla merkittyjä tilojaan sotatoimiin ja ambulansseja aseiden ja taistelijoiden kuljettamiseen.

UNRWA:n toiminnasta ja Gazan nykytilasta kertovan juttunsa Merikallio aloittaa kertomalla, kuinka monta palestiinalaista ja israelilaista kuoli vuosi sitten käydyssä sodassa. Tämän jälkeen kirjoittaja hyppää suoraan Gazan surkeaan nykytilanteeseen, kertomatta sodan taustoista. Lukija on näin ollen tietoinen ainoastaan kahdesta asiasta: palestiinalaisia kuoli satakertainen määrä israelilaisiin verrattuna, ja nyt Israel ”kuristaa” Gazaa.

Reportaasissaan Merikallio syyllistyy niin sanottuun ”humanitääriseen rasismiin”. Tämä on käsite, jonka israelilainen älykkö ja tutkija Manfred Gerstenfeld on kehittänyt kuvatessaan pohjoismaista asennetta palestiinalaisia kohtaan. Gerstenfeldin mukaan palestiinalaisia kohdellaan lapsina, joiden ei voida olettaa käyttäytyvän länsimaisten normien ja etiikkakäsitysten mukaisesti.

Sen lisäksi, että Israel ja palestiinalaiset nähdään keskenään vertailukelvottomina, uutisoinnin näkyvin epäkohta vaikuttaa olevan se, että tapahtumat irrotetaan asiayhteydestä, kuten Merikallio tekee kirjoituksessaan. Näin todellisuuden ja mielikuvien välille syntyy tyhjiö, jota toimittajat käyttävät omien poliittisten viestiensä ajamiseen. Poliittisten tarkoitusperien ajaminen ei sinänsä ole väärin, mutta niiden esittäminen tosiasioina osoittaa lukijoiden aliarvioimista.

Israelin ja palestiinalaisten välistä yhteenottoa ei voida tarkastella ilman oikeaa asiayhteyttä. Gazan sota oli osa laajempaa kokonaisuutta, johon kuuluivat Israelin ja Hamasin lisäksi muun muassa Iran, Hizbollah ja Yhdysvallat. Hamasin ja Israelin sotatoimet eivät tapahdu historiallisessa tyhjiössä, vaan ovat liitoksissa Israelin ja koko arabimaailman konfliktiin, joka on jatkunut vuosikymmeniä.

Suomalaisen lehdistön parissa Israelin kohteleminen tavallisena kansallisvaltiona näyttää olevan mahdoton tehtävä. Toivotaan, että uusi vuosi tuo tullessaan toimittajille uuden asenteen, joka johtaa siihen, että Lähi-idän tilanteesta muodostuu rehellisempi ja tarkempi näkemys.